Asen­noi­tu­mi­se­ni kun­toi­luun tun­tuu pola­ri­soi­tu­neen kah­dek­si toi­sil­leen vas­tak­kai­sek­si vari­aa­tiok­si samas­ta tee­mas­ta. Kevääs­tä syk­syyn ajat­te­len pää­asias­sa, että kaik­ki mitä teen, on plus­saa: yksi käve­ly­lenk­ki vii­kos­sa on enem­män kuin ei yhtään, yksi pai­no­jen­nos­te­lu­ker­ta vii­kos­sa on enem­män kuin ei yhtään, yksi nos­te­lu­ker­taan sisäl­ly­tet­ty lisä­lii­ke on enem­män kuin sama nos­te­lu­ker­ta ilman sitä lisä­lii­ket­tä ja niin edel­leen. Tämä pitää­kin paik­kan­sa, ja täl­lä taval­la tal­ven jäl­kei­sen nol­la­pis­teen pääl­le alkaa vähi­tel­len kas­vaa yhä mas­sii­vi­sem­pi rutii­ni, kun­nes alkusyk­sys­tä alan olla vaa­ti­mat­to­man taus­ta­ni sal­li­mis­sa puit­teis­sa suo­ri­tus­ky­ky­ni mak­si­mis­sa: kun­toi­lu on kuta­kuin­kin päi­vit­täis­tä ja moni­puo­lis­ta. #

Sil­loin hom­maan tulee suo­rit­ta­mi­sen maku, ja ainoa mah­dol­li­nen suun­ta on alas: jokai­nen teke­mät­tä jää­vä lii­ke on mii­nus­ta, jokai­nen väliin jää­vä kun­toi­lu­päi­vä tekee suo­rit­ta­mi­ses­ta­ni vähäi­sem­pää kuin mitä se on sii­hen saak­ka ollut. Sit­ten jo huo­maan­kin, että kun en ker­ran tee hom­mia kun­nol­la, ei ole mitään jär­keä teh­dä nii­tä ollen­kaan. Ihan tur­haa nyh­jää­mis­tä sel­lai­set keven­ne­tyt nos­te­lu­ker­rat ja ker­ran vii­kos­sa teh­dyt käve­ly­len­kit, ei niil­lä ole mitään mer­ki­tys­tä. Tämä pitää­kin paik­kan­sa, ja niin­pä lope­tan hom­mat vähi­tel­len koko­naan, lepään syk­sys­tä kevää­seen laa­ke­reil­la­ni. Rapis­tun, läs­kis­tyn ja mureh­din läs­kis­ty­mis­tä­ni ja rapis­tu­mis­ta­ni. #