Aamu­pa­lal­la olin taas oma äreä itse­ni. #

Kym­pin ryh­mäs­sä osal­lis­tuin ihan hyvin, mut­ten saa­nut sii­tä mitään kir­jat­ta­vaa itse­ke­hu­vih­koo­ni. Luu­lin mai­nin­nee­ni sii­tä vihos­ta tääl­lä, mut­ten aina­kaan pikai­sel­la haul­la löy­tä­nyt­kään mer­kin­tö­jä. (Tai­si­kin olla niin, että vain ajat­te­lin mai­nit­se­va­ni sitä kir­joit­taes­sa­ni vii­meis­tä lauset­ta levy­raa­dis­ta ker­toes­sa­ni.) Minul­la on siis vih­ko, johon minun pitää päi­vän lopuk­si kir­ja­ta ylös jotain, mis­sä olen mie­les­tä­ni onnis­tu­nut hyvin. Vih­kon sain jo ihan alus­sa, tämä itse­ke­hu­teh­tä­vä annet­tiin vas­ta tuol­loin levy­raa­ti­päi­vä­nä, muis­taak­se­ni. #

Ruo­ka­na oli kanaa ja loh­ko­pe­ru­noi­ta, oli ihan hyvää. #

Sain pala­pe­lin lop­puun vas­ti­kään aloit­ta­neen kave­rin päte­väl­lä avus­tuk­sel­la. Hih­hei! (Voi­sin lisä­tä tähän kuvi­tus­ku­vak­si kuvan sii­tä, mut­ten muis­ta­nut tänään ottaa. Otan yleen­sä päi­vit­täin ja vii­kon­lop­pui­na kak­sin ver­roin) #

Sit­ten oli se soit­to­teh­tä­vä: minun piti soit­taa yhdel­le hoi­ta­jis­ta, joka tekey­tyi esit­tä­mäl­le­ni asial­le hyvin vas­ta­han­kai­sek­si, ja minun piti pitää puo­lia­ni. Ennen soit­toa mie­tit­tiin toi­min­ta­te­ra­peu­tin ja oma­hoi­ta­jan kans­sa sel­viy­ty­mis­stra­te­gioi­ta, jois­ta yksi oli jäl­jit­te­ly. Eli minun piti kek­siä joku mie­les­tä­ni täl­lai­set asiat mal­lik­kaas­ti hoi­ta­va hah­mo, ja pyr­kiä hoi­ta­maan asia niin kuin voi­sin kuvi­tel­la tämän hen­ki­lön teke­vän. #

Valk­ka­sin isä­ni, mikä herät­ti (aina­kin itses­sä­ni) huvit­tu­nei­suut­ta sik­si, että tämä oli ehkä­pä ensim­mäi­nen ker­ta elä­mäs­sä­ni, kun olen tie­toi­ses­ti pyr­ki­nyt jäl­jit­te­le­mään isää­ni. Olen tosin tul­lut isää­ni mones­sa­kin suh­tees­sa, mut­ta se on tapah­tu­nut mel­kein­pä yksi­no­maan tie­dos­ta­mat­ta­ni (tai gee­ni­pe­ri­män vai­ku­tuk­ses­ta). Pik­ku­poi­ka­na nimit­täin suh­tau­duin isä­ni esi­merk­kiin uhmak­kaas­ti, kos­ka emme tul­leet toi­meen. Täs­sä har­joi­tus­teh­tä­väs­sä siis kui­ten­kin huo­ma­sin löy­tä­vä­ni isäs­tä­ni tar­vit­se­maa­ni mie­hen mal­lia, ja se, että aikui­siäl­lä­ni suh­tee­ni isän kans­sa on ollut pal­jon kit­kat­to­mam­pi, on näh­tä­väs­ti paran­ta­nut lap­suu­den tar­pee­ni uhma­ta hänen esi­merk­ki­ään kai­kes­sa riip­pu­mat­ta sen toi­mi­vuu­des­ta. #

No mut­ta takai­sin teh­tä­vään. Aika hyvin sii­nä onnis­tut­tiin ennak­ko­pai­nei­ta kasaa­maan, joten vie­lä nume­roa näpy­tel­les­sä­ni minua jän­nit­ti ihan niin kuin tilan­ne oli­si ollut aito. Har­mi kyl­lä sit­ten jo pian puhe­lun alet­tua aivo­ni huo­ma­si että kyse on vain lei­kis­tä, enkä enää jän­nit­tä­nyt lähes­kään niin pal­jon kuin mitä oli­sin oikeas­sa tilan­tees­sa teh­nyt. Oli­sin tie­tys­ti toi­vo­nut jän­nit­tä­nee­ni ihan niin kuin oikeas­ti, ja epä­on­nis­tu­nee­ni niin mah­ti­pon­ti­ses­ti kuin vain mah­dol­lis­ta, jot­ta sitä oltai­siin pääs­ty käsit­te­le­mään. #

Sain kui­ten­kin kovas­ti kehu­ja suo­riu­tu­mi­ses­ta­ni. Itse olin vas­ta­vuo­roi­suu­des­sa tavan­omai­seen tapaa­ni lii­an varo­vai­nen, mut­ta täs­sä nyt kir­joit­taes­sa­ni haluan ja uskal­lan kyl­lä kehua päi­vä­osas­ton hen­ki­lö­kun­taa näi­hin har­jot­tei­siin panos­ta­mi­ses­ta. Tuo­kin nyt vie­lä oli pal­jon lai­meam­min sanot­tu kuin mitä oikeas­ti tun­nen, mut­ta aion hioa sitä vie­lä ja yrit­tää ilmais­ta sen myös näil­le ihmi­sil­le itsel­leen. (Itsil­leen? Itseil­leen? Onko itse-sanal­la monik­koa? Mik­sei? Kofeii­ni­saa­taas­a­ja­tuk­set­har­hai­le­maan­mil­joo­naan­suun­taan) #

Sit­ten käy­tiin vie­lä toi­min­ta­te­ra­peu­tin kans­sa läpi itse­ke­hu­vih­koo­ni täs­sä vii­kon mit­taan ker­ty­neet asiat. Kai­kil­ta päi­vil­tä olin jotain kir­joit­ta­nut pait­si täl­tä, mut­ta tuos­sa soit­to­teh­tä­väs­sä suo­riu­tu­mi­se­ni uskal­sin sii­hen sit­ten nos­taa, jos­kin on kysee­na­lais­ta oli­sin­ko teh­nyt niin, jol­len ensin oli­si saa­nut sii­tä kehu­ja muil­ta. Tt kysyi, olen­ko huo­man­nut täl­lä ylös­kir­jaa­mi­sel­la olleen mitään vai­ku­tus­ta, ja mai­nit­sin (rehellisesti)[alaviite]Mainitsen rehel­li­syy­den erik­seen, kos­ka oli­sin toi­vo­nut voi­va­ni vas­ta­ta, että itse­ke­hus­ke­lu oli­si joten­kin hui­maa­vas­ti paran­ta­nut voin­tia­ni. Se on sitä miel­lyt­tä­mi­sen­ha­lua­ni ja tar­vet­ta­ni ilah­dut­taa kes­kus­te­lu­kump­pa­nia­ni. Ilah­dut­ta­mis­tar­pee­ni takia minul­la oli kiusaus vas­ta­ta edes joten­kin posi­tii­vi­ses­ti, mut­ta sen lisäk­si, että ääneen sano­ma­ni vas­taus täyt­ti tämän tar­peen, se oli myös rehellinen.[/alaviite] sen, etten tätä teh­des­sä­ni ole pys­ty­nyt uskot­te­le­maan itsel­le­ni, etten saa yhtään mitään aikai­sek­si. #

Mikä, niinq, on paran­nus­ta ver­rat­tu­na nor­maa­lii­ni, jol­loin pys­tyn. #

Uskot­te­le­maan itsel­le­ni. #

Etten saa. #

Yhtään mitään aikai­sek­si. Sen takia pää­tin ottaa tämän itse­ke­hus­ke­lun osak­si vakio-ohjel­maa­ni tääl­lä blo­gis­sa. Kos­ka, you know, taval­li­ses­ti­han minä­hän olen tääl­lä itse vaa­ti­mat­to­muus. Yleen­sä­kin­hän minä olen hyvin vaa­ti­ma­ton. Ei ole mon­ta­kaan niin vaa­ti­ma­ton­ta tyyp­piä kuin minä. Itse asias­sa minä olen var­maan­kin maa­il­man vaa­ti­mat­to­min mies! #

(Niin niin, tie­dän kyl­lä, että tuo oli niin van­ha jut­tu, että se on ollut jopa mar­gi­naa­lis­sa mon­ta ker­taa. Mut­ta hei, minä vain jul­kai­sen näi­tä! En pys­ty vai­kut­ta­maan sii­hen mitä… minä… Ööh… KATSOKAA ÄKKIÄ TUONNE, SE ON HOMOLÖÖPPI!!!) #