Sain juu­ri suru­vies­tin: toi­nen Rii­tan nuo­ris­ta ger­bii­leis­tä, rust point -naa­ras Lyy­ti oli meneh­ty­nyt traa­gi­ses­sa onnet­to­muu­des­sa. Näin ollen Irma saa­nee pika­puo­liin uuden kämp­pik­sen, kos­ka ger­bii­lit eivät viih­dy yksin. Poik­keuk­sia­kin tosin on, näh­tä­väs­ti nime­no­maan kump­pa­nin­sa menet­tä­nyt ger­bii­li saat­taa hyl­jek­siä sen seu­rak­si tupu­tet­tu­ja, uusia lajitovereita[alaviite]Kyllä taas Freud oli­si innois­saan tämän kir­joi­tuk­sen kanssa.[/alaviite] (SGY ry: Ger­bii­li FAQ/Yleistä: “Voin­ko hank­kia vain yhden ger­bii­lin, jos pidän sil­le pal­jon seu­raa?”). #

Ger­bii­lit elä­vät kes­ki­mää­rin kol­mes­ta nel­jään vuot­ta. Olen kau­hul­la odot­ta­nut, kos­ka Rau­nol­le tai Pöti­käl­le tulee nou­ta­ja. Tämän, koko­nais­ta yhden ker­ran (vai kak­si?) tapaa­ma­ni otuk­sen meneh­ty­mi­ses­tä nyt koke­ma­ni suru ei tie­dä hyvää lähes omien lap­sien veroi­sik­si koet­tu­jen pik­kuo­tus­ten mene­tys­tä sil­mäl­lä­pi­täen. #

Minul­le suru on joten­kin lamaut­ta­va koke­mus samal­la taval­la kuin voi­ma­kas kipu. Sitä kokies­sa­ni minun ei tee mie­li teh­dä mitään; kir­joit­taa, syö­dä, tai edes liik­kua. Sitä tah­too vain käper­tyä pai­kal­leen makaa­maan, odot­ta­maan että tun­ne menee ohi. Ja itke­mi­nen, se se vas­ta tur­haa tou­hua on. Olen tera­pias­sa­kin valit­ta­nut sii­tä, kun itke­mi­ses­tä ei ole mitään hyö­tyä. Voi­mak­kaa­seen itkuun liit­ty­viä, fyy­si­siä pon­nis­te­lui­ta seu­raa­via mie­li­hy­vä­hor­mo­nien aiheut­ta­mia tun­te­muk­sia lukuu­not­ta­mat­ta itku ei mil­lään taval­la hel­po­ta surua­ni, sii­tä puhu­mat­ta­kaan, että paha mie­li läh­ti­si sil­lä koko­naan pois (tyy­liin “itke vain, se hel­pot­taa”). #

Täl­lä en kui­ten­kaan tar­koi­ta, että miten­kään hal­vek­sui­sin itke­mis­tä tai itke­viä ihmi­siä; päin vas­toin. Omal­la koh­dal­la­ni sii­tä ei kui­ten­kaan ole surus­sa mitään apua, niin kuin ei mis­tään muus­ta­kaan. Sitä vain uppo­aa syväl­le surun kuri­muk­seen; masen­nus vetää poh­jal­le kuin pai­no­voi­ma, eikä minul­la ole sii­piä. Jos jos­sain, niin sii­nä on sai­raut­ta­ni selit­tä­vä aivo­jen säh­kö­ke­mial­li­nen toi­min­ta­häi­riö. Sem­moi­sia aivon tilo­ja ei vain vali­tet­ta­vas­ti voi­da klii­ni­ses­ti tut­kia eikä tode­ta. Vie­lä, toi­von voi­va­ni lisä­tä. #

Tosia­sias­sa kui­ten­kin uskon, että se on vain asioi­den nor­maa­li luon­ne. Putoa­va ihmi­nen voi räpis­tel­lä käsil­lään ja usko­tel­la, että estää tai aina­kin hidas­taa siten vajoa­mis­taan. Mitä kau­em­pa­na on maas­ta, sitä hel­pom­pi illuusio­ta len­tä­mi­ses­tä on yllä­pi­tää. Mut­ta lopul­ta läs­säh­tää tan­te­ree­seen. #

Cal­las went away but her voice fore­ver stay
Cal­las went away, she went away
God bless you
Ah! Je relis sans ces­se! Je dev­rais les det­rui­res!
Ces lett­res, ces lett­res! Ces lett­res, ces lett­res! #

Enig­ma: Cal­las Went Away #

[muok­kauk­set]
[muokkaus][klo]2005-08-27 14:13[/klo] Muo­toi­lin WP:lle. Nyky­ai­kais­tin linkityksiä.[/muokkaus]
[muokkaus][klo]7.10. 15:04[/klo] Kor­ja­sin Aavi­kon albu­mi­si­vul­le vie­neen lin­kin kuvaan kos­ka pois­tin Aavi­kon.
[muokkaus][klo]2011-06-06 12:49[/klo] Päi­vi­tin tyy­liä, pois­tin gallerialinkit.[/muokkaus]
[/muokkaukset] #