“Kun­nian­louk­kauk­se­na ran­gais­ta­vaa on toi­sen hal­ven­ta­mi­nen myös muu­ten kuin val­heel­li­sen tie­don tai vih­jauk­sen esit­tä­mi­sel­lä. Kysy­mys voi olla louk­kaa­vis­ta luon­neh­din­nois­ta, kuvis­ta, hal­ven­ta­vis­ta eleis­tä, nöy­ryyt­tä­väs­tä kos­ket­te­lus­ta jne. Kou­lu­poi­ka, joka lähet­ti luok­ka­to­ve­ril­leen säh­kö­pos­tis­sa kuva­koos­teen, jos­sa tytön pää oli lii­tet­ty por­no­mal­lin alas­to­maan var­ta­loon, tuo­mit­tiin sol­vauk­ses­ta. […] #

Anka­ra­kaan jul­ki­nen arvos­te­lu ei sel­lai­se­naan ole ran­gais­ta­va kun­nian­louk­kaus. Sanan­va­pau­den olen­nai­nen osa on laa­ja arvos­te­lun vapaus. […Euroo­pan ihmi­soi­keus­tuo­miois­tui­men] mukaan sanan­va­paus ei kos­ke vain tie­to­ja ja aja­tuk­sia, joi­hin suh­tau­du­taan myö­tä­mie­li­ses­ti tai välin­pi­tä­mät­tö­mäs­ti, vaan myös sel­lai­sia, jot­ka »louk­kaa­vat, jär­kyt­tä­vät tai häi­rit­se­vät val­tio­ta tai jotain väes­tön osaa«. #

[…] 24 luvun 9 §:n 1 momen­tin 2 koh­das­sa tar­koi­tet­tu­na kun­nian­louk­kauk­se­na ei pide­tä arvos­te­lua, joka koh­dis­tuu toi­sen menet­te­lyyn poli­tii­kas­sa, elin­kei­noe­lä­mäs­sä, jul­ki­ses­sa viras­sa tai teh­tä­väs­sä, tie­tees­sä, tai­tees­sa tai näi­hin rin­nas­tet­ta­vas­sa jul­ki­ses­sa toi­min­nas­sa ja joka ei sel­väs­ti yli­tä sitä, mitä voi­daan pitää hyväk­syt­tä­vä­nä. Jul­ki­ses­sa toi­min­nas­sa muka­na ole­vien ival­li­nen­kaan kri­tiik­ki ei siis yleen­sä ole ran­gais­ta­vaa. #

Vuor­ta­ma, Kero­suo, s. 86-87 #

Tämä kun­nian­louk­kaus­asia on minus­ta aina ollut mie­len­kiin­toi­nen, kos­ka sii­nä on ilmi­sel­väs­ti kyse mel­koi­sen veteen piir­re­tys­tä vii­vas­ta. Rat­kai­se­vaa louk­kauk­sen ran­gais­ta­vuu­den kan­nal­ta tun­tuu tuon perus­teel­la ole­van lou­ka­tun hen­ki­lön sen toi­min­nan jul­ki­suus, johon arvos­te­lu koh­dis­tuu. Minä tul­kit­sen tämän siten, että esi­mer­kik­si Tatu Van­ha­sen ver­taa­mi­nen Hit­le­riin on tiu­kas­ti sanan­va­pau­den suo­jaa­vien rajo­jen sisä­puo­lel­la. Jos taas arvos­te­li­sin mie­hen kyky­jä per­hee­ni­sä­nä tai avio­mie­he­nä, astui­sin rajo­jen ulko­puo­lel­le sii­tä­kin huo­li­mat­ta, että ärsy­tys­kyn­nyk­se­ni oli­si ylit­ty­nyt hänen ‘tie­teel­lis­ten’ ede­sot­ta­mus­ten­sa joh­dos­ta. #

…jos­ta voi­kin joh­taa hel­pos­ti mie­len­kiin­toi­sia, lisää hämär­tä­viä, spe­ku­la­tii­vi­sia tilan­tei­ta. Ole­te­taan­pa, että per­hei­tä tut­ki­van hen­ki­lön jul­ki­ses­ti esit­tä­mät näke­myk­set per­heis­tä oli­si­vat mie­les­tä­ni aivan päin per­set­tä. Kri­ti­soi­sin näi­tä näke­myk­siä hyök­kää­mäl­lä nime­no­maan sitä vas­taan, mitä tämän kysei­sen tut­ki­jan per­hees­tä jul­ki­ses­ti tie­de­tään — tai perä­ti sitä vas­taan, mitä uskoi­sin itse tie­tä­vä­ni sii­tä yksi­tyi­ses­ti. Onko mah­dol­li­ses­ti suun­nat­to­man louk­kaa­va­kin kri­tiik­ki­ni sil­loin kat­sot­ta­vis­sa tämän ihmi­sen jul­ki­sen vai yksi­tyi­sen elä­män arvos­te­luk­si, kos­ka nämä kak­si mitä ilmei­sem­min hänen elä­mäs­sään ovat aina­kin osin pääl­lek­käi­siä? #

“Jot­kut tie­de­mie­het halua­vat pitää tie­teel­li­set näke­myk­sen­sä ja arkie­lä­män­sä eril­lään. Jot­kut voi­vat olla bio­lo­ge­ja koko vii­kon ja käy­dä kir­kos­sa sun­nun­tai­na, tai olle fyy­sik­ko­ja koko elä­män­sä ajan ja uskoa pää­se­vän­sä kuo­le­man­sa jäl­keen tai­vaa­seen. Mut­ta minä en pys­ty erot­ta­maan tie­det­tä­ni sii­tä, miten yli­pää­tään elän elä­mää­ni. Jos näke­myk­se­ni ihmis­luon­nos­ta on se, ettei sisäl­läm­me ole mitään tie­tois­ta minää, sil­loin minun on elet­tä­vä sen mukaan — muu­ten koko tämä teo­ria­ni on tur­ha ja hen­ge­tön. Mut­ta kuin­ka »minä« voin elää ikään kuin minua ei oli­si ole­mas­sa, ja kuka teki­si sel­lai­sen valin­nan?” #

[#] Susan Black­mo­re: Mee­mit - kult­tuu­ri­gee­nit, s. 325 #

[muok­kauk­set]
[muokkaus][klo]15.5. 18:40[/klo] Muo­toi­lin WP:lle.[/muokkaus]
[muokkaus][klo]17.5. 18:59[/klo] Nyky­ai­kais­tin tyy­liä. Luo­kit­te­lin. Pois­tin lin­kin Art Housen sivuil­le; sai­si­vat teh­dä kun­non url:t.[/muokkaus]
[/muokkaukset] #

Koh­taan Toi­vo-Eeri­kin Kirk­ko­puis­tos­sa. Jyke­vä­ra­ken­tei­nen mies on työ­vaat­teis­saan, ja tar­koi­tuk­se­na onkin ottaa hie­man sel­koa hänen ilta­toi­mes­taan, joka on tuli­pa­lo­mies. #

— Kävi­kin tuu­ri, kun sat­tui täl­le illal­le tämä haas­tat­te­lu, Toi­vo-Eerik sanoo heti alkuun. — Saa­tiin nimit­täin mei­dän­kin poru­kal­le tänään nämä uudet varus­teet, niin että näyt­tä­vät vie­lä siis­til­tä kuvis­sa. #

Tuli­pa­lo­mie­hen työs­sä vaat­teet sot­keu­tu­vat hel­pos­ti. Toi­vo-Eerik — “Tom­pek­si­kin” hän­tä työ­ka­ve­rit kut­su­vat — vai­kut­taa­kin kovas­ti tyy­ty­väi­sel­tä uusiin varus­tei­siin­sa. #

— Eri­tyi­sen ylpeä mä olen tie­tys­ti täs­tä uudes­ta heit­ti­mes­tä. Vie­lä vii­me vuon­na kai­kil­la Suo­men tuli­pa­lo­mie­hil­lä oli moneen ker­taan huol­le­tut van­hat ämkak­ko­set. Nii­tä ostet­tiin 80-luvul­la Ete­lä-Ame­ri­kas­ta ja ne oli kier­rä­tys­ta­va­raa jo siel­lä. Nämä nykyi­set ovat sit­ten jo uusia meil­le tul­les­saan, ja näil­lä saa jo rois­kia kuu­den met­rin lies­ko­ja. Van­hat ämkak­ko­set ylsi­vät täy­del­lä tehol­la­kin vain nel­jään-vii­teen met­riin. Vaik­ka kuu­lem­ma jot­kut pojat oli­vat ker­ran viri­tel­leet yhtä ämkak­kos­ta ja saa­neet sii­tä sil­lä taval­la par­haim­mil­laan ulos yli vii­si­met­ri­siä­kin. #

Näin rupa­tel­les­sa huo­maam­me, kuin­ka kova­ää­ni­nen nuo­ri­so­jouk­ko lähes­tyy mei­tä Kaup­pa­ka­tua pit­kin. Toi­vo-Eeri­kin on aika tart­tua töi­hin. #

— No, odo­ta­han het­ki, hän sanoo ja vetää tähän asti kai­na­los­saan pitä­män­sä kirk­kaan­kel­tai­sen suo­ja­ky­pä­rän pää­hän­sä. Sit­ten hän läh­tee riva­koin ja päät­tä­väi­sin aske­lin koh­ti remua­vaa nuo­ri­so­jouk­koa ja noin puo­li­mat­kas­sa sihaut­taa pik­ku­lie­kin suut­ti­meen. Pääs­ty­ään noin kol­men met­rin pää­hän jou­kos­ta hän pysäh­tyy, täh­tää pikai­ses­ti ja huis­kaut­taa sit­ten sopi­van annok­sen lies­ko­ja nuo­ri­son pääl­le. Kil­juen ja vim­ma­tus­ti itse­ään pudis­tel­len nämä leviä­vät joka suun­taan, mut­ta tah­mais­ta, pala­vaa nes­tet­tä ei niin vain irti ravis­tel­la­kaan. Tuli tekee pian teh­tä­vän­sä ja äänet vai­ke­ne­vat. #

Rii­sut­tu­aan kypä­rän pääs­tään Toi­vo-Eerik pyyh­kii hie­man otsal­leen ker­ty­nyt­tä hikeä ja ker­too sit­ten: #

— Joo, nämä oli opis­ke­li­joi­ta, jot­ka on tätä tyy­pil­li­sin­tä per­jan­tai-illan kohel­ta­ja­la­jia tääl­lä Jyväs­ky­läs­sä. Opis­ke­li­jat on sii­tä hyviä, että van­hem­muut­taan nii­den on pitä­nyt juo­da vähän enem­män pääs­täk­seen tuo­hon kun­toon, mikä tar­koit­taa mun työn kan­nal­ta sitä, että ne sit­ten myös pala­vat hiu­kan parem­min. Van­ho­ja puliuk­ko­ja ei sii­nä suh­tees­sa tie­ten­kään voi­ta mikään, nehän pala­vat kuin soih­dut. Mut­ta ennem­min minä aina näi­tä opis­ke­li­joi­ta käräyt­te­len kuin sitä nyky­ajan rie­saa, tei­ni­juop­po­ja. Surul­li­nen ilmiö­hän se on, kun ne lap­si­rau­kat ovat heti päis­sään kuin Ellun kanat, jos vain näke­vät­kään vii­na­pul­lon, ja se tar­koit­taa mun kan­nal­ta sitä, että ne ei mei­naa oikein mil­lään syt­tyä, ja jos syt­ty­vät­kin, niin eivät sit­ten aina­kaan pala kun­nol­la. Tosin kave­rit, joil­la tämä uudem­pi hei­tin on nyt ollut käy­tös­sä jo jon­kin aikaa, ovat ker­to­neet, että täl­lä käry­ää ja palaa tei­ni kuin tei­ni, mut­ta mä olen vähän sem­moi­nen jää­rä­pää, että uskon vas­ta sit­ten kun omin sil­min näen. #

“Tom­pen” vuo­rol­la eivät huma­lai­set kau­an kaduil­la rie­hu. #

Ja kuin­ka olla­kaan, juu­ri kun Toi­vo-Eerik on tämän sano­nut niin huo­maam­me, että kir­kon edus­tal­le on ker­ty­nyt kovas­ti kiroi­le­via tei­ne­jä kili­se­vi­ne rep­pui­neen kuin tilauk­ses­ta. Toi­vo-Eerik vetää taas kypä­rän pää­hän­sä ja sihaut­taa suut­ti­men liek­kei­hin. Sit­ten mies käy anta­mas­sa tont­tu­na ole­vil­le tei­neil­le oikein isän kädes­tä. Het­ken ajan mete­li on taas kor­via­huu­maa­va, kun hei­tin tohi­see ja var­hais­nuo­ri­so huu­taa niin, että sana äänen­mur­ros saa tämän ansios­ta aivan uuden mer­ki­tyk­sen. #

— Oikeas­sa oli­vat, pojat, hit­to vie­köön! Toi­vo-Eerik huik­kaa minul­le innois­saan, kypä­rä vie­lä pääs­sään. — Hyvin pala­vat nyt nämä­kin tirp­pa­nat! #

Tai­taa­pa sii­nä lähei­ses­sä pusi­kos­sa malek­si­nut, namuse­dän elkei­tä esit­tä­nyt van­ha juop­po­kin saa­da oman osan­sa. On todet­ta­va, että Toi­vo-Eerik tie­tää, mis­tä puhuu: juo­pon liek­ki on sel­väs­ti kirk­kaam­pi kuin nyt jo maas­sa sät­ki­vien tei­nien, ja olen jopa havait­se­vi­na­ni sii­nä pie­nen, kau­niin­si­ni­sen vivah­teen.  #

Kun hom­ma on sel­vä, ja Toi­vo-Eerik on taas rii­su­nut kypä­rän­sä, hän ker­too minul­le, että hänel­lä on tapa­na töi­hin tul­tu­aan käry­tel­lä ensin kol­me-nel­jä huma­lais­po­ruk­kaa (jos­kus myös yksit­täi­siä kän­ni­läi­siä), ja sit­ten on eväs­tau­ko. Sen jäl­keen hom­ma jat­kuu taas tii­vii­nä suun­nil­leen yökol­men, puo­li nel­jän tie­noil­le, jol­loin on kah­vi­tauon paik­ka. Sii­tä edes­päin on kuu­lem­ma yleen­sä hie­man hil­jai­sem­pi aika ja sit­ten tulee­kin jo aamun sii­vous­po­ruk­ka töi­hin, kerää­mään hiil­ty­neet jään­teet pois kadul­ta. #

Tuli­pa­lo­mie­het työs­ken­te­le­vät koko kau­pun­gin alu­eel­la, mut­ta kysyn Toi­vo-Eeri­kil­tä, onko hänel­lä jotain suo­sik­ki­paik­kaa, mis­sä hän eri­tyi­ses­ti viih­tyy? #

— No, ei mul­la nyt oikeas­taan mitään suo­sik­kia… jos ei sit­ten juu­ri tämä Kirk­ko­puis­to, kun tää on aika kes­kei­nen paik­ka sikä­li, että täs­sä saa pol­tel­la monen­lais­ta asia­kas­ta porok­si, niin kuin jo tänä­kin ilta­na on näh­ty. Täs­tä sitä tulee mone­na ilta­na läh­det­tyä liik­keel­le. #

— Entä suo­sik­kia­siak­kaat? #

— Oikeas­taan täy­tyy sanoa, että ne on var­maan­kin sem­moi­set pie­net uus­nat­si­po­ru­kat. Sen lisäk­si, että ne ovat aina aina­kin vähän päis­sään, niis­tä läh­tee aika jul­met­tu ääni, ja lisäk­si nii­den polt­ta­mi­nen tun­tuu mus­ta joten­kin sil­lä taval­la eri­tyi­sen runol­li­sel­ta. Kun nehän itse tyk­kää täm­möi­sis­tä ääri­kons­teis­ta ja toi­saal­ta ne ihan­noi­vat ihmis­ten polt­ta­mis­ta, joka tapah­tui aivan vää­ris­tä syis­tä sil­loin puo­li vuo­si­sa­taa taka­pe­rin. Mut­ta, kat­so­han, mitä tuol­ta tulee! #

Kään­nyn Toi­vo-Eeri­kin osoit­ta­maan suun­taan, ja huo­maan, että teat­te­ris­ta on tulos­sa iloi­nen kes­ki-ikäis­ten seu­rue. Ilmei­ses­ti välia­jal­la on nau­tit­tu vähän muu­ta­kin kuin kah­via ja pul­laa, sil­lä aina­kin osal­la poru­kas­ta askel tun­tuu ole­van hie­man pois­sa koh­dal­taan. Pää­tän jät­tää “Tom­pen” nyt rau­has­sa jat­ka­maan työ­tään. Kiit­te­len haas­tat­te­lus­ta, ja toi­vo­tan hänel­le haus­kaa ja tur­val­lis­ta työyön jat­koa. Jään vie­lä het­kek­si kat­se­le­maan etääm­mäl­tä, kuin­ka ihail­ta­van vakain käsin ammat­ti­mie­hen lies­kat lyö­vät kän­nis­ten kes­ki-ikäis­ten lau­mat hajal­leen, ja miten kau­niis­ti teat­te­ri-iltaa var­ten pue­tut, kal­liit vaat­teet pala­vat Kes­ki-Suo­men pimeäs­sä syy­sil­las­sa. #