Tutkimme taas pulautusta
#705. Maanantai, 8. marraskuuta 2004 klo 21.34.32, kirjoittanut Jani. 0
Kamppailen jälleen vohvelihimon kanssa. Siksi kirjoitan pitkästi ja sekavasti. #
Kävin oikein asiasta tehden ostamassa sitä riivatun rasvatonta rahkaa, jotta voisin kaapia sen naamaani ja sitten sanoa itselleni, että ei sinulla ole nälkä kun sinä söit juuri puoli kiloa mössöä. #
Mutta kun minä en halua sitä mössöä, kun minä haluan vohveleita. #
Ja toisaalta taas siitä hetkellisestä hyvästä olosta, jonka niitä syödessään kokee, saa maksaa sen jälkeen tulevalla ololla, joka on kuin olisi niellyt tuubillisen C-poretabletteja jotka nyt turpoavat mahassa, puhumattakaan siitä vastenmielisyyden ja itseinhon tunteesta, jonka kokee taas kun ottaa paidan pois ja katsoo alas. Olisinpa edes puli-Mikko, niin että syömiseeni liittyisi se oksentaminen. Oksentaminen on kuitenkin minulle niin suuri hirvitys, että sen tahallinen aiheuttaminen on täysin käsityskykyni ulkopuolella. #
Kun V. Kononen teki alkuperäiset konoset, minusta tuntui, että iso osa maailmaani romahti kun jotain sellaista näytettiin suorana lähetyksenä televisiosta. #
Ääliöiden rusikoitumiselle minä nauroin, viattomien sivullisten kiusaamista paheksuin, mutta aina kun Jackassissa alettiin syömäpuuhiin, minä vaihdoin kanavaa. #
Kun selaan uusia blogeja, pidän muiden epäilyttävien asioiden (juominen, tupakoiminen, huorinteot) ohella erityisesti silmällä oksennuspuheita. Jos etusivulla törmään yhteenkään mainintaan juomisen seurausta olevasta oksentamisesta tai löydän edes epäsuoria viitteitä siitä (puheita krapulasta tai sen sijasta itsepetostarkoituksessa käytettyjä kielikuvia), lähden välittömästi, ja kyseinen blogi saa tehdä melkoisia kulttuuritekoja sen jälkeen jotta saa minut antamaan sille uuden mahdollisuuden. #
Tämä voi hyvinkin olla yksinkertaisesti pelkkä ehdollistuma, sillä useimpiin pahimpiin kokemuksiin elämässäni on liittynyt se, että joku on samaan aikaan oksentanut (yleensä alkoholin takia). Toisaalta siihen voi liittyä joitain psykologisia tekijöitä, sillä oksentaminen on syömiselle vastakkainen tapahtuma, ja syöminen on, kuten jo moneen kertaan on tullut todettua, viimeinen minulla vielä jäljellä oleva mielihyvän tuottaja. #
Ja tiedän, että niin kauan, kuin kirjoitan analyysia, pystyn pitämään itse asian loitolla mielestäni, mutta heti, kun lopetan, joudun taas sen kanssa vastakkain. Jos taas jatkan analyysiä niin kauan, että väsymykseni riittää nukkumaanalkamiseen, tunnen kusettaneeni itseäni ja joudun taas tuntemaan itseni typeräksi, koska olen tehnyt niin ilman mitään tarkoitusta, ilman mitään päämäärää. #
Sillä sillä, miten minä voin, miten läski minä olen, ei ole mitään väliä, koska ei ole enää ketään, jolle sillä olisi väliä, jonka välittämisellä olisi minulle väliä. Minä tarvin jonkun, jolle minun hyvinvoinnillani on merkitystä samalla tavalla kuin sillä oli merkitystä äidille/mummille silloin, kun olin pieni. Sillä on varmasti samalla tavalla merkitystä äidille vieläkin, mutta jostain syystä äitiä ei voi tähän yhtälöön enää laskea. Eiväthän pojat mene äitien kanssa naimisiin, yhtä vähän kuin tyttäret isiensä. “Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että he tulevat yhdeksi lihaksi”. #
Ja se on minusta kanssa täyttä kukkua, että muka pitäisi itse rakastaa itseään. Ei sitä voi ihminen rakastaa itseään samalla tavalla kuin toista ihmistä, koska ihminen on itse itselleen pelkkä subjekti yhtä vankasti kuin muut ovat pelkkiä objekteja. “Olla itselleen objekti” on sisäisesti ristiriitainen lause. Minun subjektiivinen kokemukseni itsestäni voi olla minulle objekti, mutta se ei ole sama asia kuin väittää, että minä on minulle objekti. Olen liian väsynyt yrittääkseni miettiä, mikä olisi tälle symmetrinen ilmiö. #
Voidakseni sanoa rehellisesti, että minä on minulle objekti, minun kokemukseni itsestäni on se, jonka tulisi olla objektiivinen, mutta sitä se ei voi koskaan olla. Itsekokemuksen subjektiivisuutta ei kerta kaikkiaan voi pyyhkäistä pois. Raja on yhtä lailla jyrkkä muiden ihmisten objektiivisuudenkin suhteen: ei ole kerta kaikkiaan mahdollista asettua osaksi jonkun toisen itsekokemusta subjektiviisesti. Empatia on aina suuntautunut objektiin, ja koska minä on minulle subjekti, ei objekti, voin olla itseäni kohtaan vain ja ainoastaan säälimätön. #
[muokkaukset]
[muokkaus][klo]30.10.2007 11:58[/klo] Muotoilin WP:lle. Nykyaikaistin tyyliä.
[/muokkaus]
[/muokkaukset] #