Kamp­pai­len jäl­leen voh­ve­li­hi­mon kans­sa. Sik­si kir­joi­tan pit­käs­ti ja seka­vas­ti. #

Kävin oikein asias­ta teh­den osta­mas­sa sitä rii­va­tun ras­va­ton­ta rah­kaa, jot­ta voi­sin kaa­pia sen naa­maa­ni ja sit­ten sanoa itsel­le­ni, että ei sinul­la ole näl­kä kun sinä söit juu­ri puo­li kiloa mös­söä. #

Mut­ta kun minä en halua sitä mös­söä, kun minä haluan voh­ve­lei­ta. #

Ja toi­saal­ta taas sii­tä het­kel­li­ses­tä hyväs­tä olos­ta, jon­ka nii­tä syö­des­sään kokee, saa mak­saa sen jäl­keen tule­val­la olol­la, joka on kuin oli­si niel­lyt tuu­bil­li­sen C-pore­tablet­te­ja jot­ka nyt tur­poa­vat mahas­sa, puhu­mat­ta­kaan sii­tä vas­ten­mie­li­syy­den ja itsein­hon tun­tees­ta, jon­ka kokee taas kun ottaa pai­dan pois ja kat­soo alas. Oli­sin­pa edes puli-Mik­ko, niin että syö­mi­see­ni liit­tyi­si se oksen­ta­mi­nen. Oksen­ta­mi­nen on kui­ten­kin minul­le niin suu­ri hir­vi­tys, että sen tahal­li­nen aiheut­ta­mi­nen on täy­sin käsi­tys­ky­ky­ni ulko­puo­lel­la. #

Kun V. Kono­nen teki alku­pe­räi­set kono­set, minus­ta tun­tui, että iso osa maa­il­maa­ni romah­ti kun jotain sel­lais­ta näy­tet­tiin suo­ra­na lähe­tyk­se­nä tele­vi­sios­ta. #

Ääliöi­den rusi­koi­tu­mi­sel­le minä nau­roin, viat­to­mien sivul­lis­ten kiusaa­mis­ta pahek­suin, mut­ta aina kun Jac­kas­sis­sa alet­tiin syö­mä­puu­hiin, minä vaih­doin kana­vaa. #

Kun selaan uusia blo­ge­ja, pidän mui­den epäi­lyt­tä­vien asioi­den (juo­mi­nen, tupa­koi­mi­nen, huo­rin­teot) ohel­la eri­tyi­ses­ti sil­mäl­lä oksen­nus­pu­hei­ta. Jos etusi­vul­la tör­mään yhteen­kään mai­nin­taan juo­mi­sen seu­raus­ta ole­vas­ta oksen­ta­mi­ses­ta tai löy­dän edes epä­suo­ria viit­tei­tä sii­tä (puhei­ta kra­pu­las­ta tai sen sijas­ta itse­pe­tos­tar­koi­tuk­ses­sa käy­tet­ty­jä kie­li­ku­via), läh­den välit­tö­mäs­ti, ja kysei­nen blo­gi saa teh­dä mel­koi­sia kult­tuu­ri­te­ko­ja sen jäl­keen jot­ta saa minut anta­maan sil­le uuden mah­dol­li­suu­den. #

Tämä voi hyvin­kin olla yksin­ker­tai­ses­ti pelk­kä ehdol­lis­tu­ma, sil­lä useim­piin pahim­piin koke­muk­siin elä­mäs­sä­ni on liit­ty­nyt se, että joku on samaan aikaan oksen­ta­nut (yleen­sä alko­ho­lin takia). Toi­saal­ta sii­hen voi liit­tyä joi­tain psy­ko­lo­gi­sia teki­jöi­tä, sil­lä oksen­ta­mi­nen on syö­mi­sel­le vas­tak­kai­nen tapah­tu­ma, ja syö­mi­nen on, kuten jo moneen ker­taan on tul­lut todet­tua, vii­mei­nen minul­la vie­lä jäl­jel­lä ole­va mie­li­hy­vän tuot­ta­ja. #

Ja tie­dän, että niin kau­an, kuin kir­joi­tan ana­lyy­sia, pys­tyn pitä­mään itse asian loi­tol­la mie­les­tä­ni, mut­ta heti, kun lope­tan, jou­dun taas sen kans­sa vas­tak­kain. Jos taas jat­kan ana­lyy­siä niin kau­an, että väsy­myk­se­ni riit­tää nuk­ku­maa­nal­ka­mi­seen, tun­nen kuset­ta­nee­ni itseä­ni ja jou­dun taas tun­te­maan itse­ni type­räk­si, kos­ka olen teh­nyt niin ilman mitään tar­koi­tus­ta, ilman mitään pää­mää­rää. #

Sil­lä sil­lä, miten minä voin, miten läs­ki minä olen, ei ole mitään väliä, kos­ka ei ole enää ketään, jol­le sil­lä oli­si väliä, jon­ka välit­tä­mi­sel­lä oli­si minul­le väliä. Minä tar­vin jon­kun, jol­le minun hyvin­voin­nil­la­ni on mer­ki­tys­tä samal­la taval­la kuin sil­lä oli mer­ki­tys­tä äidille/mummille sil­loin, kun olin pie­ni. Sil­lä on var­mas­ti samal­la taval­la mer­ki­tys­tä äidil­le vie­lä­kin, mut­ta jos­tain syys­tä äitiä ei voi tähän yhtä­löön enää las­kea. Eivät­hän pojat mene äitien kans­sa nai­mi­siin, yhtä vähän kuin tyt­tä­ret isien­sä. “Sik­si mies jät­tää isän­sä ja äitin­sä ja liit­tyy vai­moon­sa, niin että he tule­vat yhdek­si lihak­si”. #

Ja se on minus­ta kans­sa täyt­tä kuk­kua, että muka pitäi­si itse rakas­taa itse­ään. Ei sitä voi ihmi­nen rakas­taa itse­ään samal­la taval­la kuin tois­ta ihmis­tä, kos­ka ihmi­nen on itse itsel­leen pelk­kä sub­jek­ti yhtä van­kas­ti kuin muut ovat pelk­kiä objek­te­ja. “Olla itsel­leen objek­ti” on sisäi­ses­ti ris­ti­rii­tai­nen lause. Minun sub­jek­tii­vi­nen koke­muk­se­ni itses­tä­ni voi olla minul­le objek­ti, mut­ta se ei ole sama asia kuin väit­tää, että minä on minul­le objek­ti. Olen lii­an väsy­nyt yrit­tääk­se­ni miet­tiä, mikä oli­si täl­le sym­met­ri­nen ilmiö. #

Voi­dak­se­ni sanoa rehel­li­ses­ti, että minä on minul­le objek­ti, minun koke­muk­se­ni itses­tä­ni on se, jon­ka tuli­si olla objek­tii­vi­nen, mut­ta sitä se ei voi kos­kaan olla. Itse­ko­ke­muk­sen sub­jek­tii­vi­suut­ta ei ker­ta kaik­ki­aan voi pyyh­käis­tä pois. Raja on yhtä lail­la jyrk­kä mui­den ihmis­ten objek­tii­vi­suu­den­kin suh­teen: ei ole ker­ta kaik­ki­aan mah­dol­lis­ta aset­tua osak­si jon­kun toi­sen itse­ko­ke­mus­ta sub­jek­ti­vii­ses­ti. Empa­tia on aina suun­tau­tu­nut objek­tiin, ja kos­ka minä on minul­le sub­jek­ti, ei objek­ti, voin olla itseä­ni koh­taan vain ja ainoas­taan sää­li­mä­tön. #

[muok­kauk­set]
[muokkaus][klo]30.10.2007 11:58[/klo] Muo­toi­lin WP:lle. Nyky­ai­kais­tin tyyliä.
[/muokkaus]
[/muokkaukset] #