Stanfordin vankilakoe
#806. Sunnuntai, 19. joulukuuta 2004 klo 17.48.50, kirjoittanut Jani. 8
Tervetuloa Stanfordin vankilakokeen web-sivustolle, joka tarjoaa kattavan kuvakokoelman ja tietoa tästä klassikoksi muodostuneesta psykologisesta kokeesta, jolla on yhtäläisyyksiä myös vastikään julkitulleeseen irakilaisvankien kaltoinkohteluun. Mitä tapahtuu, kun hyviä ihmisiä pannaan pahaan paikkaan? Voittaako ihmisyys pahan, vai päinvastoin? Nämä ovat niitä kysymyksiä, jollaisia asetimme, kun aloitimme dramaattiseksi muodostuneen vankilaolojen simuloinnin Stanfordin yliopistossa kesällä 1971. #
Kuinka kysymystemme koettelu sujui, ja se, millaisiin tuloksiin päädyimme, saattaa hämmästyttää. Kaksiviikkoiseksi suunniteltu tutkimuksemme vankilaelämän psykologiasta jouduttiin keskeyttämään jo kuuden päivän kuluttua johtuen sen vaikutuksista koehenkilöinä olleisiin opiskelijoihin. Jo muutamassa päivässä vartijoista tuli sadisteja, vangit masentuivat ja heissä ilmeni äärimmäisiä stressioireita. #
“The Stanford Prison Experiment: A Simulation Study of the Psychology of Imprisonment Conducted at Stanford University”
Stanford Prison Experiment (via StumbleUpon)
suomennos omani #
Tämä koe on minusta aina ollut aivan mielettömän mielenkiintoinen. Armeijan jälkeen vieläkin mielenkiintoisempi. #
Kannattaa myös hankkia käsiinsä elokuva Das Experiment, joka perustuu tähän Stanfordin vankilakokeeseen. Oikein hyvää, vaikkei välttämättä kovin miellyttävää katseltavaa.
Leffa on myös Suomessa julkaistu DVD:llä Futurefilmin toimesta. Löytynee Anttilan ale-laareista nykyisin.
“Das Experiment ei ole dokumentti vaan trilleri, joten kokeen tulokset ovat sensaatiomaisemmat kuin todellisuudessa.”
(katsojakommentti IMDb:stä).
Kuulostaa oikein hyvältä! Pidetäänpä silmällä, kiitos vinkistä.
Joo, tuo koe. Kun aikoinani oli sosiaalipsykologian aineopintojen “Ajattelu ja päättely” -luennolla, siellä käsiteltiin myös tuota Stanfordin (yhdessä Milgramin kanssa, http://www.new-life.net/milgram.htm) vankilakoetta esimerkkinä siitä, miten ihmiset “toisinaan” antavat vallan harkita tekojensa vakavuutta ja hyväksyttävyyttä toisille tahoille ja omaksuvat itselleen kirjoitetun roolin kyseenalaistamatta tuon roolin käsikirjoitusta juurikaan. (Stanfordin kokeessahan järkyttävintä ei ole pelkkä roolin uskollinen omaksunta vaan myös innokas omaehtoinen improilu.)
Kun luennoitsija sitten kävi koetta läpi yksityiskohtaisesti, joku hyväntahtoinen ääliö alkoi yleisöstä purnata vastaan, ettei tämä voi olla hyväksi kuulijoille, “Tässä sanotaan niin ilkeitä asioita ihmisistä, että koejärjestelyissä täytyy olla jokin vika.”
Muistan tuijottaneeni sanojaa pitkään ja miettineeni, onkohan hänen mielestään ikinä reaalimaailman järjestyksessä niin ikään jokin vika, kun ihmiset ovat julmia ja ilkeitä ja haluavat sulkea silmänsä toisten kärsimyksiltä.
Ja että onkohan hänestä oikeasti parempi ajatella, että ihmiset ovat hyviäkivojajees, ja ihmiskunnan aiheuttamat kauheudet joitain luonnonkatastrofinkaltaisia oikkuja. Tai että vaikka että ne ovat uhrien omaa syytä. Parempi uskoa vankasti ihmisen hyvyyteen ja olla tietämättä, mitä ilkeitä lonkeroita omassakin päässä voi majailla.
En kyllä tajua, miten omia ennakkoluulojaan ja auktoriteetteihin silmitöntä luottamista vastaan voi tapella ja koettaa arvioida kriittisesti toimiaan, jos ei edes halua kuulla, mitä pimeitä puolia omastakin käytöksestä tietynlainen tilanne todennäköisimmin triggeröisi esiin…
Veloena: “…joku hyväntahtoinen ääliö alkoi yleisöstä purnata vastaan, ettei tämä voi olla hyväksi kuulijoille, »Tässä sanotaan niin ilkeitä asioita ihmisistä, että koejärjestelyissä täytyy olla jokin vika.«”
Voi taivas!
Vaikka herkkänä ihmisenä julmassa maailmassa eläminen onkin aivan tolkuttoman tuskallista, niin kyllä minä aina mieluummin hajoan tuskaani kuin tuolla tavalla revin silmät päästäni jotten näkisi sitä, mikä on ja mitä olen. Ja että vielä julistaa sitä sitten isoon ääneen! Ei…
No jaa, kyllähän ihmiset ovat usein sokeita ja saavat sinänsä haluta olla sokeita. Meitä on moneen junaan. Itselleni ei vain oikein selvinnyt, mitä tyyppi teki yliopistolla, sos.psykan luennolla. Kai niitä vähän eskapistisempiakin valintoja olisi tarjolla…
V: “No jaa, kyllähän ihmiset ovat usein sokeita ja saavat sinänsä haluta olla sokeita.”
Minä en itse asiassa puolestani hyväksy sitä alkuunkaan. Ei se tosin sitäkään tarkoita, että pitäisi tahallaan toisia rääkätä, mutta minulla on pakottava tarve johdatella ihmisiä pois lumemaailmoistaan ainakin vähäsen. Muuten koen tukevani heidän harhaisuuttaan, mikä tuntuu vastenmieliseltä.
No täytyy kyllä myöntää, että “johdatteluun” syyllistynen itsekin. Mutta pakottamiseen, ei. Luultavasti (elitisti avaa suuren suunsa) kaikki ihmiset eivät ole vielä saavuttaneet sitä tasoa, johon kuuluu varmuus siitä, että totuudet voi kestää, ja että tavallaan on parempi olla kurjassa todellisuudessa kuin sokerihuurretussa, valheellisessa pilvilinnassa. Luultavasti epäilyn raottaessa ovea hiukankin ihmiset ovat kyllä johdateltavissa ulos pilvilinnoistaan, kunhan askeleet ovat riittävän pieniä ja helppoja. Pakottamiseen en oikein usko. Saako pakottamisella ikinä mitään hyvää aikaan? Vastaus sinkoaa heti mieleen: joo, esim. turvavyöpakolla on saatu paljon hyvää aikaan. Mutta tajuamaan pakottamisella? Enpä tiedä… äkilliset muutokset maailmankuvassa ovat usein aika raskaita käsitellä. Ihmisiä pitäisi jotenkin paremmin onnistua valmistelemaan siihen tietoon, ettei maailma ole kauhean kiva ja etteivät ihmiset ole kauhean kilttejä ja rationaalisesti ihanteidensa mukaan toimivia.
Hitto soikoon, kylläpä tämä kuulostaa ilkeältä ja raadolliselta.
Joskus sitä toivoisi, että voisi olla jotenkin ylevämpi ja jalompi kuin maailma. Taitaa olla turha toivo, kun on maailmaa, maailmasta ja maailmassa. Niin, ja vielä maailmaan suuntautuen. Höh.
En minäkään pakottamiseen usko, vaikka kyllä haluaisin, koska ahdistun sitä enemmän, mitä tiukemmin ihminen on kiinni omissa kuvitelmissaan.
Täytyy silti sen verran täsmentää aiemmista sanomisistani ehkä syntyneitä vaikutelmia, että on muutamia ihmisiä, joille minä olen valmis suomaan elämän lumemaailmassa; ne ovat minulle rakkaat ihmiset, joiden mieluummin suon elävän laput silmillään onnellisina kuin todellisuuden karuudesta kärsien. Tämä tosin tietysti vaikeuttaa minun kanssakäymistäni heidän kanssaan, kun joudun tasapainoilemaan rehellisyyden, oman itseni ja toisaalta heidän suojelunsa välillä. Ehkä tästä syystä minun on helpointa pitää riittävää etäisyyttä myös näihin rakkaimpiin.
Teksteissäsi näkemäni “miksi sinun pitää ajatella noin vaikeita” -ihmettelyt ovat kyllä tuttuja minullekin; itsesuojelua minun suojelemisen valepuvussa.