Olin­pa taas ahke­ra ja pidin huol­ta ruu­miis­ta­ni: kun­toi­lin, leik­ka­sin hiuk­set, nysä­par­ran ja kyn­net ja kävin suih­kus­sa. #

Aluk­si jou­duin anta­maan itsel­le­ni hel­po­tuk­sia vii­des­tä­tois­ta tois­tos­ta var­sin­kin vat­sa­li­has­liik­keis­sä. Nyt, kol­me viik­koa aloit­ta­mi­sen jäl­keen, koko ohjel­ma menee läpi ilman mitään vai­keuk­sia, joten nos­tan kuor­maa kes­ki­viik­ko­na (kun tasan kol­me viik­koa tulee täy­teen). Osaan aloit­te­li­jan sar­jan koko­naan ulkoa lunt­taa­mat­ta ker­taa­kaan, ja on tyy­pil­lis­tä, että olen sii­tä pal­jon ylpeäm­pi kuin lihas­kun­to­ni kehit­ty­mi­ses­tä. #

Vihaan ihmis­ke­hoa. Tämä ei ole pel­käs­tään kris­til­lis­pe­räis­tä dua­lis­mi-hapa­tus­ta, vaan minä olen jalos­ta­nut sii­tä suo­ras­taan mie­le­ni­si­säi­sen tai­teen­la­jin. #

Me mie­het­hän olem­me läh­tö­koh­tai­ses­ti siko­ja, sehän on sel­vä. Minul­le se ei tosin mer­kit­se mitään sosi­aa­li­siin suh­tei­siin liit­ty­vää, vaan yksin­ker­tai­ses­ti sitä, että me hai­sem­me pahal­le ja olem­me kai­kin puo­lin vas­ten­mie­li­siä eläi­miä. Minä en ole täs­tä tosia­sias­ta miten­kään ylpeä. Se het­kit­täi­nen lap­sel­li­nen näen­näi­syl­peys, joka tulee esiin vas­tak­kai­sen suku­puo­len kans­sa, joh­tuu vain sii­tä, että sen vaih­toeh­to­na on rehel­li­nen suh­tau­tu­mi­nen sii­hen, mikä käy­tän­nös­sä tar­koit­taa suun­na­ton­ta häpe­ää ja vas­ten­mie­li­syy­den­tun­net­ta omaa ruu­mis­ta koh­taan. #

Vaik­ka nai­sen keho onkin pal­jon miel­lyt­tä­väm­pi, itse asias­sa niin pal­jon, että het­kit­täin haluai­sin mie­luum­min olla sel­lai­sen sisäl­lä (sor­tu­mat­ta kui­ten­kaan mihin­kään wac­hows­ki­lai­suu­teen), tie­dän kui­ten­kin, että tosia­sias­sa nai­sen kehos­sa on omat vas­ten­mie­li­set puo­len­sa, ja mene­mät­tä likai­siin yksi­tyis­koh­tiin, ajoit­tain sel­lai­sen sisäl­lä ole­mi­nen oli­si var­mas­ti jopa vas­ten­mie­li­sem­pää kuin mie­hen kehon sisäl­lä ole­mi­nen on iki­nä. #

Mitä se on se ruu­mis­mi, jos­ta niin pal­jon puhu­taan? #

Myön­net­tä­vä­hän se on, että oli­si muka­va huo­ma­ta tuon kun­toi­lun joh­dos­ta laih­tu­van­sa, mut­ta kyl­lä ensi­si­jai­nen pää­mää­rä­ni (uuden har­ras­tuk­sen lisäk­si) on saa­da vähän lihak­sia. Ei nyt mitään Cenan hii­mä­nuk­ko-yläk­rop­paa vält­tä­mät­tä, mut­ta sen ver­ran kui­ten­kin, että käsi­var­sie­ni näke­mi­nen sai­si hil­li­tyim­män­kin nai­sih­mi­sen sil­mä­te­rät laa­je­ne­maan, ehkä jopa veri kihoai­si punot­ta­maan pos­kia. #

Ei edel­leen­kään kyl­lä sik­si, että sil­lä sit­ten oli­si mitään muu­ta pää­mää­rää kuin kiusa­ta, kos­ka minä en vie­lä­kään usko ihmis­suh­tei­siin, enkä usko että kos­kaan tulen usko­maan­kaan; sen sijaan nyt tie­dän, että näi­tä pele­jä pela­taan, halusin minä sitä tai en, joten voin vain teh­dä niin kuin aina, eli hal­li­ta sään­nöt, etsiä por­saan­reiät ja ope­tel­la hyväk­si­käyt­tä­mään nii­tä omak­si eduk­se­ni sys­tee­min ja mui­den pelaa­jien kus­tan­nuk­sel­la. #

Ei siis mitään vai­keas­ti tavoi­tel­ta­va, vaan mah­do­ton tavoi­tel­ta­va -leik­kiä. #

Unes­sa olen takai­sin osas­tol­la. Käy­tä­vät ovat käsit­tä­mät­tö­män kapeat ja niis­sä on omi­tui­sia syven­nyk­siä, jois­sa on van­ho­ja huo­ne­ka­lu­ja (kapea­jal­kai­sia pöy­tiä ja tuo­le­ja). Oikeas­ti­kin käy­tä­vät oli­vat kapeat ja niil­lä ole­vat huo­ne­ka­lut (pen­kit ja pöy­dät) loi­vat nii­hin ikään kuin syven­nyk­siä, mut­ta tämä uni­mai­se­ma on todel­li­sen, viih­tyi­sän vai­ku­tel­man ahdis­ta­va, rapis­tu­nut irvi­ku­va. #

Unio­sas­tol­la ei ole hoi­ta­jia, ne ovat kokouk­ses­sa tai vii­mei­set­kin menos­sa sin­ne. Olen yksin, minä jään yksin, minut jäte­tään yksin sin­ne. Tai sit­ten joku tai jot­kut tule­vat vie­rai­lul­le, mut­ta mene­vät pitä­mään kokous­ta hoi­ta­jien kans­sa, minä olen sivuseik­ka ja jäl­leen yksin. #

Olen hir­vit­tä­vän surul­li­nen kai­kes­ta täs­tä, siel­lä olos­ta­ni, mikä on päin­vas­toin, kuin mitä todel­li­suus oli. #

Todel­li­suu­des­sa minun oli siel­lä hyvä olla. Ensim­mäi­se­nä aamu­na hoi­ta­ja koput­ti oveen, ja esi­tel­ty­ään itsen­sä ja ryh­dyt­ty­ään oma­hoi­ta­jak­se­ni, lähet­ti minut har­joit­te­li­jan kans­sa veri­ko­kee­seen. Sil­loin minä olin käy­tän­nös­sä täy­sin avu­ton, kuin lap­si aikuis­ten kes­kel­lä. Seu­ra­sin har­joit­te­li­jaa­kin, joka tai­si olla minua nuo­rem­pi tyt­tö­nen, luot­taen kuin lap­si aikui­seen ja oli­sin men­nyt peräs­sään ihan mihin tahan­sa. #

Sik­si une­ni osas­to ei ole oikea osas­to, vaan une­ni osas­to on sitä, mitä oikea osas­to­kin edus­ti: lap­suu­den olo­ti­laa ja olo­suh­tei­ta. Minä koin näh­tä­väs­ti lap­se­na ole­va­ni hir­vit­tä­vän yksin. Aikui­sia oli ympä­ril­lä, mut­ta aikui­sil­la oli aikuis­ten jutut, joi­ta puhut­tiin sul­jet­tu­jen ovien taka­na. Minut sul­jet­tiin ulko­puo­lel­le, ja minä jäin yksin. #

Annoin eilen tahat­to­mas­ti vää­rän vai­ku­tel­man mai­ni­tes­sa­ni masen­nuk­ses­ta­ni kana­val­la; joku ymmär­si puheis­ta­ni, että olin ollut masen­tu­nut alle yksi­vuo­ti­aa­na. Vää­rin­kä­si­tys tuli oikais­tua, mut­ta mie­tin sitä. Sitä, ja jotain, mitä sanoin jos­kus tera­pias­sa: että minul­la ei ole sano­ja tus­ka­ni ilmai­suun ja että lähim­mäk­si osu­va ilmai­su voi­si olla se, että yksin­ker­tai­ses­ti vain huu­tai­si. #

Olin kuu­lem­ma koliik­ki­vau­va.  #

Tämä mer­kin­tä jul­kais­tiin alun perin Kuol­lee­na­syn­ty­nyt-blo­gis­sa. Uudel­leen­jul­kai­su mar­gi­naa­lis­sa tapah­tui 18. kesä­kuu­ta 2005 klo 14.17. #

[muok­kauk­set]
[muokkaus][klo]18.6. 14:17[/klo] Jul­kai­sin marginaalissa.[/muokkaus]
[/muokkaukset] #