Kirvesbisnesmies II: Mut hei, elämä on, laiffii!
#1051. Lauantai, 12. maaliskuuta 2005 klo 12.01.05, kirjoittanut Jani. 7
“[Silmäilen] juorupalstoja, kunnes silmiini osuu juttu äskettäin tehdyistä näköhavainnoista, otuksista, jotka näyttävät osittain linnuilta, osittain jyrsijöiltä — itse asiassa puluilta, joilla on rotan pää ja häntä. Niitä havaittiin ensimmäisenä syvällä Harlemin sydämessä, mistä ne levittäytyvät nyt tasaisesti keskikaupungille päin. Juttuun on liitetty rakeinen valokuva tällaisesta otuksesta, mutta Post vakuuttaa asiantuntijoiden olevan melko varmoja, että koko uusi risteytymä on huijausta. Kuten tavallista se ei onnistu tyynnyttämään pelkoani, ja minut täyttää nimetön kammo, koska joku on hukannut aikaa ja vaivaa jutun keksimiseen: tehnyt trikkikuvan (sitä paitsi paskamaisen kehnon; lopputulos näyttää joltain vitun juustohampurilaiselta) ja lähettänyt sen Postiin ja Post on päättänyt tehdä siitä artikkelin (kokouksia, väittelyjä ja viime hetken houkutus peruuttaa koko juttu?) ja painaa kuvan, panna jonkun kirjoittamaan ja haastattelemaan asiantuntijoita, ja päättänyt vihdoin sijoittaa jutun tämänpäiväisen painoksen kolmossivulle ja tehdä siitä satojentuhansien lounaskeskustelujen aiheen täksi iltapäiväksi tässä kaupungissa. Suljen lehden ja makailen selälläni uupuneena.” #
[#] Bret Easton Ellis: Amerikan psyko, s. 134 #
Jotkut elokuvat eivät erityisemmin kaipaa henkilöiden päänsisäisiä tapahtumia toimiakseen, mutta jo tässä vaiheessa kirjaa minulle on aika selvää, että kirjan Bateman viettää aivan liian paljon aikaa omissa ajatuksissaan voidakseen tulla siirretyksi valkokankaalle hahmolle olennaisen syvyyden siitä ratkaisevasti kärsimättä. Hän on selvästi fiksu ja kykenee ihan oikeaankin kriittisyyteen (80-luvun popin analysointia en pidä erityisiä kriittisyyslahjoja vaativana), jotka ominaisuudet eivät juurikaan ilmenneet Amerikan psyko -elokuvan karikatyyrissa. Tuo sama “tehdään tikusta asiaa” -kammotila on minullekin hyvin tuttu. Samalla tässä siteeraamassani kappaleessa kuvaillaan muuten varsin osuvasti meemin syntyä ja puhkeamista epidemiaksi. Ehkäpä se onkin juuri se, mikä sitä kauhua aiheuttaa, jos kyseessä oleva meemi onkin pelkkä hyödytön loiseläjä. #
Toisaalta taas näiden kirjan äijien touhuja seuratessa tuntuu siltä kuin lukisi Kinkku… Sinkkuelämää-kirjaa, jossa päähahmojen sukupuoli on vaihdettu. Eivät nämä miehet silti pelkästään naismaisia ole, vaan heille elämän sisältönä on olla naismainen mahdollisimman miehekkäällä tavalla. Kauneudenhoidosta, ruuasta ja varsinkin tietysti vaatteista puhutaan samalla intohimoisella ja teknisen tietämyksen sävyttämällä tavalla kuin hifi- ja videolaitteista (joiden edustettuus on jokseenkin ainut aihepiiriero oikeiden naisten Sinkkuelämään verrattuna, Sen Oikean löytämisen ohella tietysti). #
Varsinkin kuntosalista lukiessa mieleeni hiipii se vanha kuva kuntokoulusta, johon vievät liukuportaat. Siis kaikki se eri elämänalueiden ankara pirstoutuminen ja rajautuminen omiksi pieniksi saarekkeikseen niin, että kunnonkohotuksenkaan ei pidä alkaa ennen kuin on päästy sisälle saliin ja vaihdettu ylle asianmukaiset varusteet, ja samoin se loppuu välittömästi, kun salin ovesta on astuttu ulos, jo ennen kuin on päästy portaisiin saakka. Tosin niille liukuportaille nyt on helppo keksiä ihan oikeakin tarkoitus; alaraajoistaan mahdollisen vioittumisen vuoksi heikot voivat haluta kuntouttaa pelkkää yläkroppaansa, mikä ei onnistu, jos ei saliin asti portaiden takia pääse. #
Niin ja nyt tuon verran tuota luettuani voin jo sanoa, että Veloenan kuvailusta syntynyt vaikutelmani tekstinsä Amerikan psykosta saamista vaikutteista osui jossain määrin kohdalleen: valtava tavaramerkkien ja esineiden ja asioiden ja niiden esteettisen pyörittelyn määrä on leimallista molemmille. Tokihan sitten introspektio, johon pyrkimys on Veloenan vahvuuksia, puuttuu Batemanilta lähes kokonaan. Ja mikäli muistikuvani osuu kohdalleen, niin kyllä Oscar Wilden materiaalisesteettinen hekumointi Dorian Grayn muotokuvassa tämän päihitti. #
Luottamukseni Batemaniin kertojana on jo romuttunut parin kohdan myötä. Molemmissa tapauksissa oli kyse jostain, mitä Bateman on sanovinaan, mutta joka ei kuitenkaan aiheuta minkäänlaista reaktiota. Yksi kerta menisi ehkä hiljaa itsekseen mutisemisen piikkiin, mutta toinen kerta (s. 135) on minulle jo selkeästi kirjailijan jättämä vihje. #
[muokkaukset]
[muokkaus][klo]2.2.2007 17:28[/klo] Nykyaikaistin tyyliä. Poistin pari puolipistettä. Lisäsin ikilinkin kirjan esittelevälle riville.
[/muokkaus]
[muokkaus][klo]12.5. 20:44[/klo] Lisäsin linkin kuvaan kuntokoulusta ja lisäsin sen eteen sanan ‘vanha’. Hioin tyyliä.
[/muokkaus]
[muokkaus][klo]9.5.2008 12:26[/klo] “Amerikan Psyko” → “Amerikan psyko”. Sekalaista pikku viilausta.
[/muokkaus]
[/muokkaukset] #
Bateman on ihan loistava, eikös? Minusta Batemaniin voi kertojana luottaa - kokijana, jaa, en tiedä. Toisaalta, jos hlö x ei ole oman kokemuksensa asiantuntija, kuka sitten on? Siitä kai koko kirja kertoo, yhdellä mahdollisella tavalla. Siinä se jakaa tematiikkaansa muodonmuutostarinoiden kanssa.
Tunnen runsaasti naisia, jotka eivät voi mennä pyörällä kuntosalille tai tanssimaan, koska meikit saattavat matkalla levitä ja joku tuttu sitten nähdä heidät hikisinä, hui. Ne menevät sinne dösalla tai autolla ja kuntoilevat ja käyvät sitten suihkussa ja sen jälkeen tälläytyvät ollakseen jälleen tip top kotimatkalla. Tuntuu typeryyden huipulta tehdä niin kuin yksi puolituttu - ajaa kaupungille polkemaan kuntopyörää! Olen koettanut vihjailla heille, että polkisivat nopeammin, ei kukaan ehtisi tunnistaa, mutta jostain syystä ehdotukseni ei ole ottanut tulta.
Heistä on varmaankin aivan yhtä typerää, että saatan tulla kahvilaan pyöräilystä terveen hikisenä, iloisena, verisuonisto tykyttäen.
Stockmannin kuntosalille, jossa kävin teininä, piti viimeiset portaat kiivetä jalan. Ystävä, jonka kanssa sinne kiipesin, ja joka loi myöhemmin uran paitsi pyörälähettinä myös fitness-kilpailujen tähtenä, jolla oli oma proteiinijauhesponsorikin, valitti näistä portaista. Kuulemma salilla oli jo tarpeeksi duunii…
Sori. Mopo karkaa handuista aina American Psykon kohdalla. Minusta ne elokuvan PB:n ilmeet ovat suoranaista rienausta kun ottaa huomioon, millainen ihminen se kirjassa on. On paras olla tulematta kuuluisaksi, ettei joudu henkilöksi elokuvaan, sellaiseksi, joka näyttää ihan pöhköltä.
Batemanin, kuten tovereidensakin kuvaus tekee heistä minulle hieman (surku)hupaisia tyhjänpäiväisyydessään. Samasta syystä tuohon hahmoon samaistuminen on minulle tähän asti ollut kyllä tosi vaikeaa. Luettavuus on sujuvaa ja mielenkiinto säilyy osin juuri Batemanin ja elämänsä komiikkaa lähentelevän, uskomattoman tyhjänpäiväisyyden vuoksi, ja vaikka itserakkautensa on sekin liioiteltua, sen kuvauksessa sanoisin tämän ansioituvan useimpia muita paremmin; siinä, missä itserakkaus yleensä pilkahtelee vain hetkittäin (ehkäpä juuri siksi, että yleensä päähahmo halutaan pitää ainakin pääasiallisesti miellyttävänä eikä vastenmielisenä samaistumiskohteena), tässä se on läsnä koko ajan, hyvin tiiviinä osana Batemanin olemusta, ja sikäli hänen hahmonsa on realismissaan ainakin minulle useimpia muita samaistuttavampi. Tämä pätenee myös väkivaltaisiin fantasioihin (toistaiseksi ne ovat olleet vasta fantasioita); nekinhän ovat toki tuttuja, joskaan en itse ammenna inspiraatiotani elokuvista vaan käytän niiden kehittelyyn lähinnä vain omaa mielikuvitustani.
Joo, järkyttäviähän nuo juppiukkelit ovat. Mutta sitten toisaalta, kun miettii omia hyvänpäiväntuttujentapaamisia, kyllä niissäkin on liikuttavan batemanlaisilla taajuuksilla. Tyyliin että helvetti, miten tolla voi olla noin fiksu ammatti, kun se vaikuttaa muuten ihan täydeltä ääliöltä. Tai että perhana, nyt ne kaikki tuijottaa omituisesti, kun en tilaa sitä kalleinta viiniä, kun ei ole varaa, niin kuin niillä. Miten isot kicksit saa siitä, että on kuunnellut jotain Rachid Tahaa ennen kuin siitä tehtiin yhtään levyarvostelua Suomessa, tai siitä, että osaa kertoa perillasta innostuneille tyypeille, että sen nimiä ovat myös veripeippi, siemenluetteloissa, ja shiso, japanilaisessa keittiössä. Omituista, että semmoinen voi tuntua tärkeältä. Siltä, minkä avulla selviää ei-niin-ystävällisessä ympäristössä.
Bateman ei vain ole niin sormet kurkkuun tietoisesti näistä jutskista. Mutta kyllä ne jotenkin tekevät siitä kaikesta kovin inhimillistä ja samaistuttavaa.
Harvoin, harvojen ihmisten kanssa, aivan liian harvoin ja harvojen, pääsee sille tasolle, jossa sellaista sarvenkalistelu-reviirinpito-mulkoilua ei esiinny. Ne hetket ovat juhlaa.
Mitä vanhemmaksi käyn, sitä vähemmän ihmisiä näen, koska en yksinkertaisesti jaksa sitä hemmetin paremmuustaistelua, joka pahimmillaan on paremmuustaistelua säälittävyydessä. Yksi syy, miksi en haluaisi työelämään, on juuri tämä: en jaksaisi sellaista, ollenkaan.
Pelottaa, millaiseksi muuttuu, jos sellaiseen joutuu.
Veloena: “Mutta sitten toisaalta, kun miettii omia hyvänpäiväntuttujentapaamisia, kyllä niissäkin on liikuttavan batemanlaisilla taajuuksilla. Tyyliin että…”
Kiitos kun muistutit minua siitä, miksi olen pyrkinyt välttämään hyvänpäiväntuttujen hankkimista (l. koitumista riesakseni) hinnalla millä hyvänsä. Ehkäpä siksi en pystykään Batemaniin samaistumaan, kun siinä, missä tällaiset pintapuoliset sosiaaliset suhteet ovat sille lähestulkon elinehto, minulle ne ovat iljetys ja elän sen mukaista elämää.
Joo, se on aika viisas ratkaisu. Itse tapaan hyvänpäiväntuttuja ehkä kolmesti - neljästi vuodessa, ja sekin on selvästi liian traumatisoivaa. Puheet verkostoitumisesta kuulostavat, ääh, jotenkin mahdottomilta.
[…] Rupesin Lordin inspiroimana lukemaan uudelleen Amerikan Psykoa. Siinä oli ensimmäisellä lukukerralla jotain häiritsevän tuttua jotain, joka jäi häiritsemään. Se on niin kuin kutina, jota on pakko raapia, ja tätä raavitaan lukemalla. […]
[…] Lordin inspiroimana lukemaan uudelleen Amerikan psykoa. Siinä oli ensimmäisellä lukukerralla jotain häiritsevän tuttua jotain, joka […]