Koin juu­ri jotain täy­sin yllä­tyk­sel­lis­tä ja kamoit­ta­vaa: X soit­ti. Kysees­sä oli klas­si­nen “hup­sis­ta, soi­tin­pa vahin­gos­sa vää­rään nume­roon, eikä juu­ri­kaan oli­si vää­rem­pään voi­nut enää men­nä­kään”. Emme ole vihois­sa tai mitään muu­ta­kaan, vaan ikään kuin yhtei­ses­tä sanat­to­mas­ta sopi­muk­ses­ta kat­kais­seet kai­ken yhtey­den­pi­don (lukuu­not­ta­mat­ta satun­nai­ses­ti toi­mit­ta­maa­ni ela­tus­a­pua eli pah­via elu­koil­le). Tämä sik­si, että yhtey­de­no­tois­ta on aina seu­rauk­se­na se tun­net­su­na­mi, joka tuon seu­rauk­se­na nyt taas­kin mei­naa vyö­räh­tää pääl­le. #

Kuvio menee aina jota­kuin­kin niin, että ensin tun­nen hel­po­tus­ta, kos­ka tajuan, että suu­rin osa kai­kes­ta sii­tä pelos­ta, jon­ka aisois­sa­pi­te­lys­tä päi­vä­ni nykyi­sin jota­kuin­kin täy­del­leen täyt­ty­vät, on epä­to­del­lis­ta, ja että Riit­ta on vain Riit­ta eikä mie­le­ni kehit­te­le­mä mör­kö, jol­la on jokai­sen kipu­her­mo­ni vii­mei­nen pää käsis­sään, ja joka niis­tä vete­lee taval­la joka mak­si­moi minul­le koi­tu­van kivun ja kär­si­myk­sen. #

Sen jäl­keen tajuan, että vaik­ka näin on, ei kipu häviä mihin­kään. Tajuan, että tuo “minua kidut­ta­va mör­kö” -vaih­toeh­to onkin se parem­pi vaih­toeh­to, se on mie­le­ni suo­ja­kei­no huo­nom­mal­ta vaih­toeh­dol­ta: sil­tä, että mis­sään ei ole mitään miel­tä, että kär­si­myk­sel­lä, jota olen tun­te­nut ja tun­nen, ei ole mitään niin yhte­näis­tä ja sel­ke­ää syy­tä, joka sal­li­si minun edes haa­veil­la, että jos ei sitä syy­tä oli­si, en oli­si kär­si­nyt niin pal­jon enkä kär­si­si enää nyt­kään. #

Tuo­hon vai­hee­seen pääs­tyä­ni olen­kin sit­ten yleen­sä jo rau­hoit­ta­vien tar­pees­sa. Nyt en vie­lä, kos­ka tämä tuli tosi­aan täy­sin yllät­täen ja niin pit­käs­tä aikaa, että mie­le­ni on aina­kin täl­lä het­kel­lä tuos­ta niin nyr­jäh­tä­nyt, ettei se edes tajua, kuin­ka nyr­jäh­tä­nyt se oikeas­taan onkaan. #