Taas mei­naa pie­ni syyl­li­syys kal­vaa sii­tä, että jul­kai­sin kysy­myk­sel­lä alka­van jutun ja lui­kin sen jäl­keen itse tera­pi­aan ja tääl­lä sil­lä välin olet­te, ystä­vät rak­kaat, oikein vas­taus­ryö­pyn hulaut­ta­neet kom­ment­tei­hin, ja nyt minä vaan uut­ta jut­tua rus­taan sen sijaan, että kävi­sin kom­ment­tien­ne kimp­puun. Mut­ta vie­lä minä käyn nii­den kimp­puun, huo­men­na, lupaan! #

Oltiin taas tänään kriit­tis­ten kysy­mys­ten äärel­lä. Suo­raan sanot­tu­na en vie­lä vähän aikaa sit­ten usko­nut sii­hen kos­kaan pääs­tä­vän, mut­ta on hie­noa havai­ta, että niin kävi. Kaik­ki kier­tyy sen ympä­ril­le, min­kä ympä­ril­le tääl­lä­kin: kuin­ka uskal­taa ja ennen kaik­kea kuin­ka kye­tä ilmai­se­maan se tus­ka, se epä­toi­vo, joka sisäl­lä­ni on. #

Uskal­luk­sen tiel­lä on toi­saal­ta pel­ko epä­on­nis­tu­mi­ses­ta, toi­saal­ta onnis­tu­mi­ses­ta, mut­ta sitä­kin suu­rem­mat esteet ovat kyke­ne­mi­sen tiel­lä. Kuin­ka saa­da toi­set kou­ris­tel­len ulvo­maan samas­ta tus­kas­ta, kuin­ka kat­kais­ta sel­kä­ran­gat, kuin­ka tuho­ta toi­vo vii­mei­sin­tä­kin pien­tä ripet­tä myö­ten, voi­dak­seen näh­dä, vie­lä­kö nouse­vat, ja jos, niin mil­lä jaloil­la, jos jalat on syö­ty? #