“En saa tarpeekseni kasvoistani, käsistäni, polvistani, päästäni”, eli “Koliikkivauvojen kokoontumisajo”
#1670. Tiistai, 8. marraskuuta 2005 klo 21.29.58, kirjoittanut Jani. 2
Taas meinaa pieni syyllisyys kalvaa siitä, että julkaisin kysymyksellä alkavan jutun ja luikin sen jälkeen itse terapiaan ja täällä sillä välin olette, ystävät rakkaat, oikein vastausryöpyn hulauttaneet kommentteihin, ja nyt minä vaan uutta juttua rustaan sen sijaan, että kävisin kommenttienne kimppuun. Mutta vielä minä käyn niiden kimppuun, huomenna, lupaan! #
Oltiin taas tänään kriittisten kysymysten äärellä. Suoraan sanottuna en vielä vähän aikaa sitten uskonut siihen koskaan päästävän, mutta on hienoa havaita, että niin kävi. Kaikki kiertyy sen ympärille, minkä ympärille täälläkin: kuinka uskaltaa ja ennen kaikkea kuinka kyetä ilmaisemaan se tuska, se epätoivo, joka sisälläni on. #
Uskalluksen tiellä on toisaalta pelko epäonnistumisesta, toisaalta onnistumisesta, mutta sitäkin suuremmat esteet ovat kykenemisen tiellä. Kuinka saada toiset kouristellen ulvomaan samasta tuskasta, kuinka katkaista selkärangat, kuinka tuhota toivo viimeisintäkin pientä ripettä myöten, voidakseen nähdä, vieläkö nousevat, ja jos, niin millä jaloilla, jos jalat on syöty? #
Äärimmäiset kysymykset on melkeinpä parhaimpia. Sen jälkeen harvoin vituttaa jos ei ole paskapaperia valmiina vessassa.