Mel­kein kuo­lin äsken, kun sän­tä­sin ulos oves­ta, tapa­ni mukaan myö­häs­sä bus­sis­ta (ja tie­ten­kin his­si oli alim­mas­sa ker­rok­ses­sa, kun minä asun ylim­mäs­sä - tätä­kö se äly­käs tek­niik­ka nyt sit­ten tar­koit­taa, että se osaa vit­tuil­la ja han­ka­loit­taa asioi­ta oikein tahal­laan?), ja kun ovi pamah­ti kiin­ni, pamah­ti pää­hä­ni sana: AVAIMET. #

Veren maku ehti jo syök­säh­tää suu­hu­ni ja ker­ke­sin tun­tea hel­po­tus­ta sii­tä, että sen­tään olin kän­ny­kän poi­mi­nut mukaa­ni juu­ri ennen läh­töä. Aloin sit­ten kolu­ta tas­ku­ja­ni ihan var­ma­na sii­tä, ettei nii­tä avai­mia siel­tä nyt kum­min­kaan löy­dy, kos­ka minul­la ei ollut mitään muis­ti­ku­vaa nii­den poi­mi­mi­ses­ta mukaa­ni. #

Vaan kat­so! Olin­kin kerän­nyt ne tak­ki­ni tas­kuun jo edel­li­sel­lä reis­sul­la, enkä ollut nii­tä siel­tä pois otta­nut, ja sat­tu­mal­ta se oli juu­ri tämä tak­ki, jon­ka täl­lä­kin ker­taa olin nykäis­syt ylle­ni läh­ties­sä­ni. #

Kii­tin hil­jaa mie­les­sä­ni Vt:n soh­val­la asus­ta­vaa tyyp­piä. #

Sit­ten tulin heti takai­sin sisäl­le oman kodin tur­vaan pel­käs­tään sii­tä ilos­ta, että minul­la oli avai­met, joil­la pää­sin ihan itse takai­sin omaan kotiin ilman, että minun oli­si tar­vin­nut soit­taa joil­le­kin pelot­ta­vil­le tyy­peil­le, jot­ka tuli­si­vat avaa­maan oven, jot­ta sai­sin men­nä omaan kotii­ni. Kirot­tu kau­pun­kia­su­mi­nen, kun ei edes ovia voi jät­tää lukit­se­mat­ta tai pitää vara-avain­ta kyn­nys­ma­ton alla. #

Menen sit­ten sil­lä seu­raa­val­la autol­la. Min­ne? Ei aavis­tus­ta­kaan. Eihän sil­lä ole väliä­kään; ei pää­mää­rä ole tär­keä, vaan se mat­ka. #

Minus­ta maa­il­mas­sa on sem­moi­nen inhot­ta­va epä­suh­ta. Se on se, ettei­vät nai­set oikeas­ti tar­vit­se mie­hiä. Minus­ta on aina tun­tu­nut sil­tä, ja tuos­sa Näky­mät­tö­män tytön jutus­sa se vain ikään kuin sai ensim­mäis­tä ker­taa sanal­li­sen ilmai­sun jon­kun nai­sen toi­mes­ta ilman mitään kat­ke­raa tai vihais­ta tun­net­ta, jol­lais­ten val­las­sa sel­lais­ta nyt tie­tys­ti kyl­lä on aina tasai­sin välia­join kuul­lut huu­del­ta­van tai näh­nyt kir­joi­te­tun. #

Epä­suh­tai­sek­si tilan­teen tekee se, että minus­ta kui­ten­kin mie­het ilmi­sel­väs­ti tar­vi­vat nai­sia. Eivät aivan kaik­ki, mut­ta minus­ta kui­ten­kin sel­väs­ti useam­mat mie­het tar­vit­se­vat nai­sia kuin nai­set mie­hiä. Monet minun mie­les­tä­ni mies­tä tar­vit­se­mat­to­mat nai­set eivät kui­ten­kaan jos­tain syys­tä ole ilman mies­tä, vaan monet niis­tä­kin nai­sis­ta, jot­ka ovat mie­hen kans­sa, ovat sitä ikään kuin jon­kin­lai­sen tavan vuok­si. Siis vähän samal­la lail­la kuin suo­ma­lai­set kuu­lu­vat kirk­koon: eivät sii­tä monet­kaan oikeas­ti saa irti mitään, päin vas­toin, mak­sa­vat vain tur­has­ta, mut­ta ei nyt vaan kui­ten­kaan raas­ki­ta ero­ta­kaan sii­tä, kun kaik­ki muut­kin sii­hen kuu­lu­vat. Ja kun omat van­hem­mat­kin kuu­lui­vat. Ja iso­van­hem­mat. Ja isoi­so­van­hem­mat. Ja isoi­soi­so… #

Suo­mes­sa ei kui­ten­kaan onnek­si ole minus­ta ihan sel­lais­ta nais­ten “pak­ko saa­da mies” -kult­tuu­ria, jol­lai­sen puo­les­ta var­sin­kin ame­rik­ka­lai­set niin sano­tut romant­ti­set kome­diat ja tie­tys­ti myös Kink­kue­lä­män tapai­set okset­ta­vat sar­jat todis­te­le­vat. Teki­si mie­le­ni sanoa, että se on ame­rik­ka­lais­ta kult­tuu­ria, mut­ten kui­ten­kaan sii­tä puo­les­ta sikä­läis­tä kult­tuu­ria tie­dä muu­ta kuin tuon, mitä nuo fik­tii­vi­set kuvauk­set anta­vat ymmär­tää, ja sii­tä tus­kin kan­nat­taa vetää min­kään­lai­sia vaka­via joh­to­pää­tök­siä. Mut­ta itse asias­sa niis­sä­kin tari­nois­sa minä olen näke­vi­nä­ni vain nai­sia, jot­ka ovat mie­hen­tar­pees­saan niin epä­toi­voi­sia juu­ri sik­si, että se mie­hen­tar­ve tosia­sias­sa onkin täy­sin kei­no­te­koi­nen ilmiö, jon­kin­lai­nen kult­tuu­ril­li­nen ehdol­lis­tu­ma. Sen takia ne nai­set eivät kos­kaan voi löy­tää etsi­mään­sä; eivät sik­si, että­kö se hei­dän vas­ta­kap­pa­leen­sa pii­loi­li­si jos­sain tai sitä ei ker­ta kaik­ki­aan oli­si ole­mas­sa­kaan, vaan sik­si, että he etsi­vät avain­ta, vaik­ka heil­lä itsel­lään ei oli­si ensim­mäis­tä­kään luk­koa. #

Min­kä­hän­lai­seen tilan­tee­seen joh­tai­si se, että tämä yhtäk­kiä val­ke­ni­si kai­kil­le nai­sil­le? Siis jos eläi­sim­me rin­nak­kais­to­del­li­suu­des­sa, jos­sa oli­si mah­dol­lis­ta se, että loput­kin suo­ma­lai­set nimi­kris­ti­tyt yhtäk­kiä käsit­täi­si­vät evan­ke­lis-lute­ri­lai­sen kir­kon tur­huu­den, ja jät­täi­si­vät sen, jol­loin myös kaik­ki maa­il­man nai­set yhtäk­kiä käsit­täi­si­vät, ettei­vät tosia­sias­sa tar­vit­se mie­hiä? #

Puhun täs­sä ehkä hämää­vän epä­mää­räi­sin käsit­tein, kun puhun tar­vit­se­mi­ses­ta. En tar­koi­ta sek­siä, eri­lai­sia mies­ten ja nais­ten töi­tä tai niin päin pois, vaan jotain syvem­pää. Jotain sel­lais­ta, mitä ilman aina­kaan minä en kyke­ne kuvit­te­le­maan itseä­ni elä­mään lop­pue­lä­mää­ni. Tai aina­kaan en kyke­ne kuvit­te­le­maan elä­vä­ni sitä onnel­li­se­na, koko­nai­se­na. #

Kos­ka jos­tain syys­tä aina, kun mis­sä tahan­sa päin net­tiä suku­puo­len ja suku­puol­ten väli­set erot nos­taa koros­te­tus­ti esil­le, tun­nu­taan taker­tu­van sii­hen, että “no en minä aina­kaan, vaik­ka olen suku­puol­ta X” niin, että näi­tä suku­puo­li­asioi­ta vaki­tui­ses­ti käsit­te­le­vät tahot ovat jo ryh­ty­neet varus­ta­maan jut­tun­sa varoi­tuk­sel­la sii­tä, että suku­puo­les­ta puhut­taes­sa ei tar­koi­te­ta kir­jai­mel­li­ses­ti joka ikis­tä kysei­sen suku­puo­len edus­ta­jaa, tun­sin minä­kin tar­vet­ta teh­dä tätä kir­joit­taes­sa­ni niin, jot­tei sii­hen tar­tut­tai­si. Mut­ta enpäs tee. Sii­nä­hän tart­tu­kaa, hah! #

“…hah! …ah! …h!”, vas­ta­si Blo­gos­la­vian per­jan­tai-illan tyh­jyy­den kai­ku. #