Ajat­te­lin jo tuol­la poh­joi­ses­sa, että nyt­hän voin­ti­ni on hie­man parem­pi kuin taval­li­ses­ti. Tänään se olo on sit­ten joten­kin pik­ku hil­jaa muren­tu­nut takai­sin nor­maa­liin väsy­myk­sen ja epä­mää­räi­sen ahdis­tuk­sen ja mitään­jak­sa­mat­to­muu­den tilaan ilman mitään todel­lis­ta syy­tä. Tulee väki­sin mie­leen, että kehi­tän vain itsel­le­ni sel­lai­sen tekoi­loi­sen mie­len jou­tues­sa­ni teke­mi­siin ihmis­ten kans­sa oikein kun­nol­la, niin kuin tuol­la van­hem­pien luo­na. #

Tosin minä­hän olen sitä miel­tä, että mie­len nor­maa­li ter­veys on nime­no­maan kykyä vetää se iloi­nen naa­ma­ri pää­hän ja pitää se pääs­sä vas­toin todel­lis­ten olo­suh­tei­den sil­le iloi­suu­del­le anta­mia edel­ly­tyk­siä. Niin­pä, jos se kyky­ni on nyt aiem­paa parem­pi, niin sil­loin olen aiem­paa ter­veem­pi. #

Mut­ta kun en haluai­si olla ter­ve, vaan haluai­sin olla aidos­ti iloi­nen. #