Apart
#1755. Maanantai, 12. joulukuuta 2005 klo 18.56.31, kirjoittanut Jani. 4
Ajattelin jo tuolla pohjoisessa, että nythän vointini on hieman parempi kuin tavallisesti. Tänään se olo on sitten jotenkin pikku hiljaa murentunut takaisin normaaliin väsymyksen ja epämääräisen ahdistuksen ja mitäänjaksamattomuuden tilaan ilman mitään todellista syytä. Tulee väkisin mieleen, että kehitän vain itselleni sellaisen tekoiloisen mielen joutuessani tekemisiin ihmisten kanssa oikein kunnolla, niin kuin tuolla vanhempien luona. #
Tosin minähän olen sitä mieltä, että mielen normaali terveys on nimenomaan kykyä vetää se iloinen naamari päähän ja pitää se päässä vastoin todellisten olosuhteiden sille iloisuudelle antamia edellytyksiä. Niinpä, jos se kykyni on nyt aiempaa parempi, niin silloin olen aiempaa terveempi. #
Mutta kun en haluaisi olla terve, vaan haluaisin olla aidosti iloinen. #
Usein aito iloisuus, tai se mistä minä jotain tiedän, alkaa sillä naamarin päähän vetämisellä. Jos kaikkien naamari pitää etsikkoajan, on äkkiä ilossa. Maailmassa on vain muutama ihminen, joiden kanssa ilo puhkeaa ilman naamaria. Ne samat, joiden olkapäähän on itketty määriä, joilla täyttäisi helposti muutaman uima-altaan.
Aito iloisuus melkein kyllä vaatii koiraystävän. Koirilla on aitoa iloa niin ylitulvehtivasti, että se tarttuu. Jani, oletko ikinä harkinnut hankkia ulkoilutuskoiraa? Voi hitsi, kun Nasu ja Mobutu ovat niin kaukana susta, sinun huomaasi uskoisin ne kyllä päiväkävelyille. Lapsena, kun mulla ei ollut vielä koiraa, ulkoilutin lähitalojen piskejä. Se on yhtä hieno juttu. Koirat eivät paljon jaottele omaan perheeseen ja muihin. Jos niille osoittaa kiintymystä ja kiinnostusta, ne antavat sen varmasti takaisin.
(Itkettää vähän, kun huomenna pitää palata kämppään jossa ei ole koiraa. Onneksi on muuta ohjelmaa, ei kerkeä lysähtämään tyhjyyden tunteen pohjalle.)