Perintö
#1914. Tiistai, 31. tammikuuta 2006 klo 13.50.43, kirjoittanut Jani. 7
Meillä on nyt tällainen kuherruskuukausi justsopivastin kanssa näköjään. #
“Jos jotain on isovanhemmilta jäänyt perinnöksi (lue: kirous) niin se on ollut tähän asti kaikenlaisen ylimääräisen säilyttäminen. Koskaan ei tiedä mitä tuleman pitää ja tätäkin voi silloin tarvita. Tai että tämä maksaa nyt markan kaupassa, mutta se voi olla kuule hyvinkin arvokas myöhemmin. #
Saattoi olla arvokas tieto sota-ajan jälkeen, mutta.. […] #
Kuinka paljon teille on kertynyt ja mitä niiq?” #
Kun huomasin että kommenttini menee vähän aiheen viereen niin en tohtinut sitä tuonne laatikoon heittää vaan toin tänne: #
Tavarasta olen päässyt eroon, mutta se ruoka. Jos on halpaa ruokaa niin on pakko ostaa, ja jos ruoka uhkaa vanheta niin se on pakko syödä pois, ja vaikka olisi halkeamaisillaan niin on pakko syödä lautanen tyhjäksi. Menemäänheittäminen tuottaa kipua, vaikka se olisikin nykyisin paljon järkevämpää kuin väkisellä itsen sisään kaiken ahtaminen. Toisin kuin oli joskus silloin sota-aikoina, joilta tämäkin on peruja. #
Mulla on kaappi täynnä rikkinäisiä sukkahousuja. Jos tulee hätätilanne, niitä voisi ehkä mahdollisesti vielä käyttää. Äitillä tää sama ongelma; yksi kesä tyhjättiin sen kaapeista kaksi muovipussillista sukkahousuja, siltikin niitä jäi. Ei niitä vaan voi heittää meneen muutaman käyttökerran jälkeen, vaikka rikki ovatkin.
Ja rikkinäisillä tarkoitan oikeasti riekaleina olevia, sillä vain vähän rikkinäisiä käytän kyllä hameidenkin kanssa (enkä vain housujen alla pakkasilla), eikä edes hävetä.