My preciousss!
#2232. Lauantai, 27. toukokuuta 2006 klo 15.01.46, kirjoittanut Jani. 14
Tuli aika kokeilla jotain uutta joten vaihdan lääkitystä. Essitalopram-annoksen puolittaminen alkoi näkyä viikon sisällä ensinnäkin siten, että sylkirauhaset alkoivat toimia. Olen jo niin tottunut siihen, että suu on kuiva jollei sitä jatkuvasti kostuta vedellä, etten enää hallitse rauhasia: jos katselen alaspäin liian varomattomasti, saattaa suustani yhtäkkiä lurahtaa lattialle lammikollinen sylkeä. Siis ihan kuten meillä aidoilla hulluilla kuuluukin. #
Lisäksi päässä sähisee. Tuntuu samalta kuin jos unissa käy kuten piirretyn elokuvan hahmolle, että astelee kallionkielekkeen yli ja alkaa pudota vasta, kun huomaa tehneensä niin. Jos siitä “Hupsista, tulipa astuttua reunan yli!” -tunteesta leikataan pois mahan tuntemukset niin, että vain pään tuntemukset jäävät, niin siltä tämä tuntuu. #
Nyt kokeillaan mirtatsapiinia. Tämän kanssa ei saa juoda alkoholia
joten loppuu se jokailtainen kaljottelu. Pitäisi kuulemma vaikuttaa alussa väsyttävästi ja tulihan tuota ensimmäisen otettuani viime yönä nukuttuakin, mutteivät kaksitoistatuntiset kyllä mitenkään vieraita ole muutenkaan. Illalla vain meinasi tuntua jotenkin pöljältä kun havahduin monta kertaa ollessani juuri nukahtamaisillani. Ehkä se oli tuon vaikutusta. #
Entisen lääkkeen puolittamisen piikkiin menee myöskin tunne herkistymisestä taas kaikelle. Olo on kuin Daredevililla yli-inhimillisine aisteineen. Tekisi mieli aistityhjiöön. #
Tekisi myös mieleni tutkailla Jussin mainitsemaa Keskipäivän demonia. Ja tuli myös mieleeni (lähinnä varmaan viimeöisestä, TSH-aiheisesta unesta johtuen), että voisi lukea Hobitin. Tarina siitä, kuinka sormus päätyi Bilbon haltuun, kun kuitataan elokuvissa noin kahdella freimillä. #
Toisaalta myös Amerikan psyko kiinnostaisi lukea uudelleen. Jokin siinä kirjassa jäi häiritsevästi kutittamaan päätäni. #
Kieltämättä olen hieman hämmästynyt, kun et olekaan kirjoitellut Lordista.. Ei sillä, minusta on upeaa, että osa tuntemistani ihmisistä jättää vaahtoamatta turhuuksista.
Ei minulla mitään asiaa ole, kunhan huomasin odottavani koko tekstin ajan mainintaa lordista ja siitä, miten hirveän teon seiska on tehnyt :P
Minä kun oletin, että yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.
Minusta Hobitti on mukavampaa luettavaa kuin Taru Sormusten Herrasta. Nuorempana luin sen kuusi kertaa peräkkäin, koska se oli niin hyvä. TSH:n olen lukenut vain kerran tai kahdesti. Hobitissa on omanlaisensa tunnelma, jota en huomannut kuin paikoitellen TSH:ssa.
Minä en itse asiassa kovin paljon edes pitänyt TSH:sta kirjana. Jaarittelut häiritsevät minua ja niitähän siinä piisasi.
Tänään ei näköjään kirjastoon kerjennyt mutta tuon Hobitin voisi käydä etsimässä viikonlopun jälkeen.
Hobitti on myös omasta mielestäni huomattavasti viihdyttävämpi opus kuin tuo ths.
Hobitissa on yksi ominaisuus yli THS:n - lyhyestä virsi kaunis nimittäin. Hobitista löytyy muuten vanhempikin suomennos, “Lohikäärmevuori eli erään hoppelin matka sinne ja takaisin”. Kirjassa seikkailee Kalpa Kassinen (arvaa siis kuka). Suosikki nimi käännöksistä oli Keijukas ts. Elrond. Tove Janssonin kuvittama vielä.
‘Hoppeli’ ja ‘Kalpa Kassinen’ kuulostavat kyllä selvästi enemmän satukirjalta (jollaiseksi Tolkien Hobitin näköjään kirjoitti) kuin ‘hobitti’ ja ‘Bilbo Reppuli’. Miten lienevät nuo vaikutelmat alkuperäiskielellä, kun nimet eivät ole muuttuneet Hobitista TSH:hon siirryttäessä.
[…] Koetin miettiä jotain uskottavaa tapaa selittää sitä, kuinka liitän päässäni tuntuvan sähinän televisioihin. Tarkemmin sanottuna siihen korkeataajuuksiseen (käsittääkseni viidentoista kilohertsin taajuuksiseen) ääneen, joka niistä lähtee. Mutta siinä oli jo lähtökohtaisesti se ongelma, että olen empiirisesti havainnut, että kaikki eivät edes tiedä koko äänestä mitään. Tämä johtuu ilmeisesti siitä, että ihmisen kuuloaistin yläpään kykyraja putoaa varsinkin iän myötä heiketessään jonnekin tuon viidentoista kieppeille ja allekin. […]
[…] Tosiasiassa päiväni kuluvat syöden ja varsinkin niitä syömisiä mittaillen. Ainakaan tähän mennessä mirtastsat… mirtastep… mirstap… uusi lääke ei ole saanut aikaan mitään ahmimishimoa, vaikka lääkäri kyllä sanoikin sen vaikuttava kylläisyydentunteeseen eikä ruokahaluun. Ja kun minä en ole kumpaakaan noudattaen syönyt enää vuosiin vaan aiemmin lohdutuksekseni, nyt kalori-, proteiini- ja rasvamäärät täyttääkseni, niin ei olisi oletettavaakaan että tuo syömiseeni vaikuttaa. […]
[…] Kyllä sitä väsymystä tosin helteen lisäksi selvästi mirtatsapiinikin aiheuttaa. En minä nyt enää sentään ihan niin sammutetuin lyhdyin päivissä käyskentele kuin ensimmäisenä viikonloppunani sen kanssa, mutta olen silti hurjan uupunut iltaisin. Tuntuu etten jaksa edes tässä koneella istua, minkään kirjoittamisesta puhumattakaan. Ainakin tänään, kun olen kiinnittänyt siihen erityisesti huomiota, olen ollut kokevinani olevani aika reipas näin aamusta… no, puolilta päivin. Mutta kävin sentään lenkillä heti pian heräämiseni jälkeen. […]
[…] Olen mirtatsapiinin kanssa vajonnut hiukan alemmaksi kuin mitä cipralexia syödessäni olin. Tämä on minusta kuitenkin parempi tila kuin entinen siksi, että tässä tunnen ja muistan paljon terävämmin sen mustana ammottavan tyhjyyden, joka sisälläni on, ilman, että se lamaannuttaisi minut täysin. En siis ole vajonnut pohjalle. […]
[…] Olen taas vähitellen alkanut muistamaan uniani. Se voi olla ihan silkkaa sattumaakin, mutta ajallisesti niiden häviäminen osuu yksiin mirtatsapiinin aloittamisen kanssa, ja tämä niiden paluu puolestaan alkoi, kun aloitin paroksetiinin. Ihan vielä en ole ruvennut kirjoittelemaan näitä uniblogiin, koska voi myös olla, että niissä muistamisvaikeuksissa onkin kyse alitajunnan ramppikuumeesta. […]
[…] teitä. #Koetin miettiä jotain uskottavaa tapaa selittää sitä, kuinka liitän päässäni tuntuvan sähinän televisioihin. Tarkemmin sanottuna siihen korkeataajuuksiseen […]
[…] lopettamista. Pidän jälkimmäistä todennäköisempänä selityksenä, koska essitalopramin puolitettuani tuli vähän samanlaista sähinää päähän. #Peratsinista en ole ainakaan tähän […]