Sometimes dead is better
#2235. Keskiviikko, 31. toukokuuta 2006 klo 13.07.38, kirjoittanut Jani. 16
Pahoittelen, että olen ollut poikkeuksellisen kauan hiljaa, mutta se johtuu siitä, että olen tullut uskoon. #
Hah, hetken luulitte! Myöntäkää pois! #
Tosiasiassa päiväni kuluvat syöden ja varsinkin niitä syömisiä mittaillen. Ainakaan tähän mennessä mirtastsat… mirtastep… mirstap… uusi lääke ei ole saanut aikaan mitään ahmimishimoa, vaikka lääkäri kyllä sanoikin sen vaikuttava kylläisyydentunteeseen eikä ruokahaluun. Ja kun minä en ole kumpaakaan noudattaen syönyt enää vuosiin vaan aiemmin lohdutuksekseni, nyt kalori-, proteiini- ja rasvamäärät täyttääkseni, niin ei olisi oletettavaakaan että tuo syömiseeni vaikuttaa. #
Kävin eilen kävelyllä. Aika veikeää touhua kun joka toisella askeleella meinaa pyörtyä ja joka toisella tunto häviää kaikista raajoista. Pääsin kuitenkin perille, Kolmisoppiselle. Paluumatkalla kävin kiertelemässä matkan varrella olleella lemmikkieläinten hautausmaalla. #
Vaikka hautausmaat yleensä eivät sitä minusta olekaan, niin eläinten hautausmaat ovat minusta jotenkin karmivaa katseltavaa. Ehkä se johtuu siitä, että haudat ovat niin pieniä ja muistuttavat siksi ihmishautausmaiden pienimpien asukkien hautoja. Lisäksi risteihin ja hautakiviin tuherretuista teksteistä näkee, että tämä paikka on olemassa varsinkin juuri lapsia varten. Tai sitten se johtui siitä, että korvanapeista soi samanaikaisesti päähäni Aphex Twinin Tree (937 kt:n WAV). #
Yksi kymmenisen vuotta sitten kuolleen otuksen hauta oli kaivettu auki ja sen asukki oli ilmeisesti siirretty siitä jonnekin. Vain hautakivi oli jostain syystä jätetty paikoilleen. #
Pomo-kissa oli elänyt vain kolme kuukautta. #
Kaikkein irvokkainta minusta näissä paikoissa on ajatus eläimiin niiden tahtomatta ja ansaitsematta liitetyistä inhimillistyksistä, ihmismäisestä ajattelusta ja tunteista. Maahan toki ottaa omansa takaisin, tahtoivat kivien ja ristien pystyttäjät sitä tai eivät, mutta silti niiden pystyttäminen edustaa minusta vastenmielisesti halua sitoa kerran eläneestä eläimestä joitain siihen todellisuudessa kuulumattomia osia ihmisten todellisuuteen. Minulle “elät aina muistoissamme” tarkoittaa samaa kuin “Minulle tärkeintä sinussa olivat omat, ihmismäiset ajatukseni ja tunteeni sinusta, enkä halua luopua niistä, vaikka sinä oletkin jo pelkkää multaa. Todellinen, fyysinen sinä olit yhdentekevä”. Vaikka lapselta tällaisen itsekeskeisen ajattelun ymmärtääkin, niin minua puistattaa ajatus aikuisista, jotka tukevat ja kannustavat sellaista ajattelua puhumattakaan niistä, jotka itse ajattelevat siten. #
Minusta kaikkein paras tapa kunnioittaa eläimen muistoa on päästää se takaisin osaksi sitä suurta kiertokulkua josta se on tullutkin. Ainoa ajatus, joka olisi tässä suhteessa lähempänä täydellisyyttä kuin Brimin ajatus kissan tuhkien sirottelusta ruukkukukan juurille olisi minulle niiden tuhkien sirottelu luontoon. #
Tosin kotikissat ja koirathan eivät enää aikoihin ole olleet luonnosta, joten sikäli ihmisen huolehdittavana oleva kasvi sopii ehkä sittenkin paremmin. #
Jos sellainen ohikiitävä mikrosekunti lasketaan hetkeksi niin sitten kyllä, hetken…
Irvokastahan lemmikkihautausmaissa on sekin, että niillä haudoilla on ristejä, jotka täten liittävät eläimet kristinuskoon. Uskontoa tunnustavia eläimiä? Hei haloo.
Siihen ristipelleilyynpä se suorastaan kulminoituukin.
Tietysti voisi ajatella, että tämä eläinten hautaaminen hautuumaille risteineen on jonkinlaista lasten harjoittelua tulevia ihmisten hautaamisia ajatellen, mutta en tiedä sitten, onko ajatus lemmikkieläimistä ihmislasten harjoituskappaleina (jotka muissa yhteyksissä myös leikkikalujen nimellä tunnetaan) sekään kovin miellyttävä.
Minulle tyrkättiin Eetun eutanasian jälkeen kuvasto, josta sain selata tuhkauurnamalleja ennen kuin kissa oli edes ehtinyt kylmettyä. Niissä taisi muuten olla ristit, jos en oikein muista. Harvempi käyttää lemmikkinsä kasteella (tulee heti mieleen, että onkohan amerikassa tämäkin jo keksitty) joten ristit olivat turhia ja typeriä.
En tiedä tulkitsinko minä nyt tekstisi vähän väärin, korjaa jos olen väärässä. Minulle Eetu ainakin elää aina muistoissani, eikä sen fyysinen olemus ole/ollut yhdentekevä. Yritin pitää sen fyysisen olemuksen kunnossa kirjaimellisesti hinnalla millä hyvänsä. Ja kyllä, tunsin voimakkaasti sitä kisua kohtaan ja tunnen vieläkin, ajan kanssa se haalistuu pelkiksi muistoiksi. Tiedän olevani lapsellinen ja itsekäskin, kun en vielä kissan tuhkista luovu. Tuhkaamisella halusin varmistaa sille arvokkaan lopun. Kunhan löydän sopivimman paikan ja tavan, niin sirottelen tuhkat osaksi kiertokulkua. Eetun oma kukka tuntui minusta vaan hyvältä ajatukselta.
Oli pakko nyt ottaa raivokkaasti kantaa, koska tämä on minulle tärkeä asia. Eläimet ovat aina olleet parhaita ystäviäni ja tärkeämpiä kuin perheeni ihmiset, jotka voisin jättää mieluiten vaikka haaskalintujen nokittavaksi. Ja no, siitähän kuolleen (sekä ihmisen että eläimen) suremisessa on aina kyse - ettei olla vielä valmiita päästämään irti niistä omista tunteista.
Sekavaa, tiedän. I’ll get me coat.
Tuo lasten “hautailuharjoittelu” taisi ainakin sen kerrostalon pihalla, jossa minä lapsuuttani vietin, kulminoitua siihen, että erään hamsterin (vai oliko marsu?) hautajaisten jälkeen hautailtiin ensin lego-ukkoja, sitten kärpäsiä ja kimalaisia (jotka oli vartavasten kuoppajaisia varten kylmätty) ja lopulta joku tappoi sisiliskon. Myönnän seisoneeni jokaisen kuopan reunalla. Jostain syystä tunnen vieläkin aina muistutettaessa suurta syylisyyttä niista kristillisen tapakasvatuksen eteen uhratuista eläimistä, vaikka en edes omin käsin niitä köntännytkään. Jopa kärpäsistä, vaikka olen niitä teloittanut varmasti parvittain tuon episodin jälkeen.
Uinu, uinu lemmikkini. Sehän saattoi kömpiä ylös itsekin..
En ole koskaan käynyt lemmikkien hautausmaalla. Kissat ja koirat on aina haudattu omalle pihalle, tuhkaamatta. Ja ilman ristiä.
Brimin mainitsema tuhkauurnien esite tuli taannoin nokan eteen samankaltaisissa merkeissä. En muista oliko niissä ristejä, ei kai voinut olla. Eihän? Siinä on kyllä niin ajoitettu tilanne hieroa uurnakauppaa, kun saattoväki itkee silmiään päästä. Itselleni tuli mieleen vain ajatus, jota en voinut lausua ääneen. Mistä tietää kenen tuhkat siinä purkissa lopulta sitten edes on, kun sen saa.
Brim: Kirjoittaessani ajattelin, että tämä liippaa sen verran läheltä tilannettasi, että vaara väärinymmärretyksi tulemisesta on olemassa. Kommenttisi oli minusta kuitenkin kaukana raivokkaasta, eikä tässä nähdäkseni mitään varsinaista väärinymmärrystä ole, sillä en tunne toimiasi kissasi suhteen tarpeeksi liittääkseni tässä toitottamiani arvotuksia siihen; ainut, minkä tiedän, oli tuo, minkä tekstistäsi poimin (kissaan tuhkaaminen ja tuhkan mahdollinen kierrätys), ja se vaikutti minusta hyvinkin järkevältä.
Mielenkiintoista, että mainitsit haaskalintujen nokittavaksi jättämisen esimerkkinä kehnosta kohtalosta; Zarathustralaiset kun tekevät juuri niin kuolleilleen ja se tuli mieleeni ensimmäisenä kun koetin miettiä eläimen arvolle sopivaa tapaa ruumiin hävittämiseksi.
V.: “Jopa kärpäsistä, vaikka olen niitä teloittanut varmasti parvittain tuon episodin jälkeen.”
Tässä taitaa ilmetä se kuinka ratkaisevaa syyllisyydentunnon kannalta ei niinkään ole teko itsessään vaan teon syyt; jälkeenpäin teloittamasi kärpäset ovat ehkä mielessäsi kuolleet hyvästä syystä (joka tosin voi olla jotain niinkin vähäpätöistä kuin reviirillesi luvatta astuminen) kun taas niiden lapsuudessa tapettujen kuoleman syy on mielessäsi leikkiminen - mikä edelleen puolestaan paljastaa arvotuksen, jossa tarve leikkiä on vähemmän arvokas motiivi kuin aikuisten motiivit.
Olipa päätelmäni oikein tai ei, tämä tuntuu minusta jotenkin äärimmäisen tutulta arvoasetelmalta; itsekään en kykene antamaan itselleni anteeksi vääryyksiksi kokemiani tekojani, vaikka olisin tehnyt ne lapsena… tai koska olen tehnyt ne lapsena ja lapsen huonoista, aikuisen motiiveja vähemmän arvokkaista motiiveista johtuen.
-C-: Uinu, uinu lemmikkini oli minusta tosi pelottava. Lienee tosin sekin niitä, jotka olen nähnyt liian nuorella ja alttiilla iällä. Mutta nyt tuolla käytyäni en kyllä yhtään ihmettele, miksi King valitsi tuon paikan yliluonnollisten tapahtumien keskipisteeksi tarinassaan.
Melkein jo jätin illalla kommentin, että “kai sitten huomenna jo päivität” :D
Olisi muuten jännää tai siis kamalaa, jos tallentuisi kaikki, mitä tähän kommenttilootaan kirjoittaa, mutta jättää lähettämättä. Usein kuitenkin tulee aloitettua jotain, mitä ei sitten koskaan saa valmiiksi.
Nytkin yritin moneen kertaan jotain kirjoittaa tuohon lemmikkiasiaan, mutta en sitten kuitenkaan saanut mitään pointtia siihen.
Huu, tulokset olisivat varmaan yhtä jänniä kuin olivat siitä “kirjoitetaan poistamatta mitään” -kokeilustani!
Sovelsin muuten joskus aikojen aamunkoitossa vähän jotain tuollaista, eli pakottauduin kirjoittamaan kommentin loppuun ja lähettämään sen vaikka kuinka olisi tullut sellainen “äh, eihän mulla ole tässä mitään pointtia, ihan turha kommentti” -olo. Kun sille tielle jos lähtee niin mulla on taipumusta helposti nostaa se rima sitten ihan liian korkealle eli yhä enemmän ja enemmän kommentteja jäisi lähettämättä kun alkaisi tuntua että kaikki ovat turhia.
Niin kuin tietysti ovatkin, mutta mitäs siitä.
Mulla on täällä aavistuksen verran korkeampi rima kommentointini suhteen, kuin Lj:ssä kellekään. (En tiedä, miksi. Ehkä tää on vaan niin julkinen :D ) Yleensä en paljookaan aattele, mitä kirjoittelen :P Joskus sitten tulee sellaisia kausia, että alkaa miettiin, kannattaako lähettää vaiko ei.
No voi helvetti, nyt oon jo pyyhimässä tätäkin pois :P Mutta perkele sentään, mähän lähetän!
Kyllä tämä varmaan on julkisempi kuin kenkään Livejournalit, niissä kun tietääkseni on esimerkiksi oletusasetuksena, että Google (ja muut robotit) eivät indeksoi niitä. Että sikäli tuo tunne on varmaan ihan perusteltu.
Mulla on tuon alun tahallisen rimanalitusprojektini myötä onneksi se rima pudonnut niin alas, etten enää nykyjään yleensä edes huomaa sitä. Sitten toisinaan, kuten juuri nyt, tulee kyllä kausia, että jää ihan kokonaan kommentoimatta. Ei vaan kerta kaikkiaan irtoa päästä mitään. Sen sitten tosin huomaa jo tästä blogistakin.
Ja olen iloinen, ettet pyyhkinyt pois tuota viimeisintäsi. :)
Ei mennyt läpi sekunnin murto-osankaan vertaa :)
Minä valitsin kissoilleni tuhkauksen alunperin siitä syystä, etten ollut varma haluanko haudata niitä maahan ollenkaan. Tuhkan kanssa olisi useampia vaihtoehtoja.
Nykyään tiedän jo, etten halua kissojani hautuumaalle, edes tuhkana. En halua sitoa niitä ja ‘niiden muistoa’ mihinkään paikkaan. Jos ne olisivat hautausmaalla kävisin siellä jatkuvasti pillittelemässä, ja jos en enää pääsisikään käymään siellä murehtisin ja potisin huonoa omaatuntoa.
Kissojen kuolemasta on kaksi vuotta ja tuhkat ovat kotonani edelleenkin. En toisaalta halua luopua niistä vielä (jos koskaan) ja toisaalta en näe mitään syytä luopua niistä vielä (jos koskaan). Vaikka kannan kissoja mukanani sisälläni ne kuitenkin tuntuvat olevan ‘enemmän läsnä’ kun ovat tuhkana kotona. En osaa selittää sitä enkä edes yritä. Näin vain on hyvä. Varmistin sen että kissat saivat kuolla kotonaan, sylissäni, ja täällä on niiden (maallisten jäännösten) paikka jatkossakin.
Kauniimmat uurnat aion kyllä ostaa joskus, nyt käytössä olevat ovat hautaamiseen tarkoitetut pahviset. Mutta uurnat eivät tosiaankaan ole tärkein asia tässä huushollissa.
Suru on aina henkilökohtainen tunne ja olotila, ja sen läpikäyminen vie voimia ja voi toisinaan kestää koko elämän. Jokainen meistä suree omalla tavallaan ja surua on aina syytä kunnioittaa.
Mä luin ton ensimmäisen kerran luurillani, ja kun 200px korkea näyttö näytti tosiaan pelkkää tuota alkua hetken aikaa, niin olin alistunut ottamaan vastaan kaiken sen mitä moinen uhkaus olisi tuonut mukanaan, uskomatta siihen hetkeäkään.
Niin uurnista, mun broidin uurna sysättiin hietaniemen multaan hieman päälle 6 vuotta sitten, ja keskimäärin olen haudalla käynyt ehkä kerran vuodessa. Muistaminen haudoilla käymällä ei oikein kai uppoa meikälle, jos jotain muistettavaa on, se on sitä ilman haudan näkemistäkin.
Sara: “Jokainen meistä suree omalla tavallaan ja surua on aina syytä kunnioittaa.”
Jopas oli diplomaattista. :)
Minä en osaa kunnioittaa sellaisia tapoja surra, joihin sisältyy hokkuspokkusta tai itsepetosta. Ehkäpä siksi en kykenekään suremaan, tai, tarkemmin sanottuna, suruni ei lopu koskaan vaikka surisin jatkuvasti.
Kuraattori: Minulla ei mummia lukuunottamatta ole läheisiä ihmisiä hautuumailla joten otantani ei ole kovin laaja, mutten kyllä ainakaan hänen kohdaltaan koe sillä, mitä siellä hautuumaalla on, olevan mitään tekemistä sen ihmisen kanssa, jonka tunsin ja jota rakastin. Kuolema on loppu ja piste, ja siksi menetys on menetys; jatkumo katkeaa.