Sisäinen kelloni
#2620. Sunnuntai, 21. tammikuuta 2007 klo 13.59.17, kirjoittanut Jani. 4
Minulla on sisäinen kello. Kaikilla on, varmaan, mutta kerron tässä nyt omastani. #
Minun sisäinen kelloni on semmoinen, että se säätelee unirytmiäni tai tarkemmin sanottuna vireystilaani. Kun minun ei tarvitse herätä tiettyyn kelloonaikaan, minä ruukaan herätä säännöllisesti sellaisen tunnista puoleentoista mittaisen aikaikkunan sisällä joka aamu, viikkokausia kestävän jakson ajan. #
Sitten se kello naksahtaa yhtäkkiä uuteen aikaan niin, että heräänkin paljon aikaisemmin, tai myöhemmin kuin siihen saakka. Tämä muutos tapahtuu todellakin kuin veitsellä leikaten, yhdessä yössä, ja sen jälkeen kelloni pysyy taas siinä uudessa ajassa seuraavien viikkojen ajan. #
Esimerkiksi vielä viime viikolla minä nukuin aina kymmenen ja kahdentoista välille sijoittuvan ikkunan sisällä. Tämän viikon alussa kello siirtyi, kenties valon vähittäisen lisääntymisen vaikutuksesta, niin, että herään nyt seitsemän ja yhdeksän välille sijoittuvan ikkunan sisällä. #
Kelloani ei voi rukata, eli en pysty muuttamaan vireystilaani keinotekoisesti esimerkiksi menemällä nukkumaan tavallista aikaisemmin. Vaikka menisin, en heräisi tavallista aikaisemmin, ja jos herätän itseni herätyskellolla, minulla on väsymyksestä kurja olo koko aamun. #
Minun sisäinen kelloni toimii siten, että herään vasta kun jokin selkeästi minut herättää. Ja olen aina herätessäni väsynyt.
Se on ihan huono sisäinen kello.
Vähän huonolta tuo kieltämättä kuulostaa. Toivottavasti sitä voi edes vähän rukata!
Minun sisäinen kelloni ei ikinä halua minun heräävän ennen puoli yhdeksää aamulla. Ei vaikka menisin nukkumaan yhdeksältä aamulla. Tai aiemmin. Heräämisikkunani on noin tunnin mittainen ja siitä ohi nukkuminen taas aiheuttaa vetämättömän olon koko päiväksi.
Enkä sikstoiseen ymmärrä edelleenkään, vaikka äitini minulle lupasi pienenä ollessani, että sitten aikuisena ymmärrän, miksi ihmisten täytyy säkkipimeässä ja keskellä yötä (siis minun katsantokannastani) nousta ylös ja raahautua sellaiseen työhön, jonka hyvin myöhemminkin ehtii. Ehkä aivoni eivät liian vähäisen yöunen tähden ole tarha-aikojeni jälkeen kehittyneet sen vertaa, että tajuaisin, sillä sängystä raastamisen juurethan ovat sielä: seitsämäksi töihin pyrkivän äiskän muassa tenavat piti olla tarhassa jo klo 6.30. Ja mitäpä tehdään tarhassa silloin - järkevä luulis, että vielä nukutaan, mutta katin marjat. Ainakin siihen maailman aikaan, kun minä tarhailin, siellä paukuteltiin kapuloita, triangeleja ja marakasseja jonkun jaanaavan lastenlaulun mukana. Enkä ikinä ollut eka, vaan pikemminkin tulin viimeisten joukossa hoitoon: jotkut oli siis raavittu vielä minuakin ennen ylös unisen lämpöisistä vällyistään. Jos minä olisin maailman diktaattori, niin loppuis sellanen turhan kukkuminen heti!
Jahap: tulipa taas vuodatettua.
Niin! En minäkään tuota koskaan ole tajunnut, että mitä varten, pieniä ihmisiä sillä lailla! Vaikka meidän päiväkodissa oltiin kyllä muistaakseni sikäli edistyksellisiä, että siellä aamuisin sai kyllä nukkua.
Ennen omaa, luonnollista heräämisaikaa herääminen on kyllä yksi masentavimpia, ellei masentavin asia maailmassa.