Sisäl­lä vält­te­len jäl­leen ulos­me­noa, ulko­na ihmi­siä. Päi­vä­ni täyt­ty­vät tyh­jyy­des­tä, ja sisäi­nen tyh­jiö pyr­kii täyt­ty­mään kuten tyh­jiöt yleen­sä. Kun tie­toi­suu­te­ni jät­tää hen­ki­sen täyt­ty­mis­tar­peen huo­miot­ta, jäl­kim­mäi­nen yrit­tää vedo­ta mie­le­ni alem­piin ker­rok­siin naa­mioi­tu­mal­la nälän­tun­teek­si. Tätä lukuu­not­ta­mat­ta en kär­si tyh­jyy­des­tä­ni val­veil­la olles­sa­ni. #

Unis­sa mie­le­ni suo­jak­seen raken­ta­mat muu­rit sen sijaan mur­tu­vat ja olen alas­ton pel­ko­je­ni ja kivu­liai­den muis­to­je­ni edes­sä. Sik­si nuk­ku­maan­me­ne­mi­nen tun­tuu vas­ten­mie­li­sel­tä. On kuin kaik­ki päi­vän aika­na, mie­len tur­va­me­ka­nis­mien suo­jis­sa kerää­mä­ni voi­mat pitäi­si vapaa­eh­toi­ses­ti valut­taa maa­han. Aamul­la herään rasit­tu­neem­pa­na ja ahdis­tu­neem­pa­na kuin illal­la olin. #