Suhtautumisestani kuntoiluun
#4097. Tiistai, 6. tammikuuta 2009 klo 15.04.08, kirjoittanut Jani. 2
Asennoitumiseni kuntoiluun tuntuu polarisoituneen kahdeksi toisilleen vastakkaiseksi variaatioksi samasta teemasta. Keväästä syksyyn ajattelen pääasiassa, että kaikki mitä teen, on plussaa: yksi kävelylenkki viikossa on enemmän kuin ei yhtään, yksi painojennostelukerta viikossa on enemmän kuin ei yhtään, yksi nostelukertaan sisällytetty lisäliike on enemmän kuin sama nostelukerta ilman sitä lisäliikettä ja niin edelleen. Tämä pitääkin paikkansa, ja tällä tavalla talven jälkeisen nollapisteen päälle alkaa vähitellen kasvaa yhä massiivisempi rutiini, kunnes alkusyksystä alan olla vaatimattoman taustani sallimissa puitteissa suorituskykyni maksimissa: kuntoilu on kutakuinkin päivittäistä ja monipuolista. #
Silloin hommaan tulee suorittamisen maku, ja ainoa mahdollinen suunta on alas: jokainen tekemättä jäävä liike on miinusta, jokainen väliin jäävä kuntoilupäivä tekee suorittamisestani vähäisempää kuin mitä se on siihen saakka ollut. Sitten jo huomaankin, että kun en kerran tee hommia kunnolla, ei ole mitään järkeä tehdä niitä ollenkaan. Ihan turhaa nyhjäämistä sellaiset kevennetyt nostelukerrat ja kerran viikossa tehdyt kävelylenkit, ei niillä ole mitään merkitystä. Tämä pitääkin paikkansa, ja niinpä lopetan hommat vähitellen kokonaan, lepään syksystä kevääseen laakereillani. Rapistun, läskistyn ja murehdin läskistymistäni ja rapistumistani. #
Puhumattakaan siitä miten jäykkä olen. Meinasin, Saatana, äsken nyrjäyttää selkäni vetäessäni sukkaa jalkaan!