Voi hyvä Jee­sus tätä tava­ran mää­rää. Olen näkö­jään kerän­nyt lasi­pul­lo­ja ja -purk­ke­ja­kin niin kuin joku hel­ve­tin sota­lap­si. Ne nyt onnek­si voi kan­taa surut­ta ros­ka­ka­tok­seen, samoin kuin kai­ken rik­ko­nai­sen. Van­non pyhäs­ti, että vas­tai­suu­des­sa hei­tän kai­ken rik­kou­tu­neen mene­mään heti kun olen saa­nut uuden tilal­le, enkä jätä kaap­pei­hin loju­maan sii­nä kuvi­tel­mas­sa, että “jos­pa sitä jos­kus vie­lä tar­vit­see”. Ei tule tar­vit­se­maan, ei juma­lau­ta iki­nä. Ros­kiin vaan. #

Muis­taak­se­ni se oli Eero Palo­hei­mo, joka Maan tie -kir­jas­saan argu­men­toi, että jos pää­mää­rä­nä on kes­tä­vä kehi­tys, on täy­sin jär­jen­vas­tais­ta panos­taa tava­roi­den kes­tä­vyy­teen. Pitäi­si päin­vas­toin täh­dä­tä sii­hen, että tava­rat hajoa­vat niin kuin luon­non tuot­ta­mat orgaa­ni­set oliot. Minä kyl­lä alle­kir­joi­tan sen, sil­lä sen myö­tä voi­tai­siin yhtä­ai­kai­ses­ti kulut­taa nykyis­tä enem­män ja kuor­mit­taa luon­toa nykyis­tä vähem­män — yhtä­lö, jon­ka toteu­tu­mi­nen on täy­sin mah­do­ton­ta nykyi­ses­sä mal­lis­sa, jos­sa tava­ras­ta teh­dään kes­tä­vää. #