Fan­tos­mia on hajuais­ti­har­ha — ilmiö, jos­sa hen­ki­lö ais­tii haju­ja, joi­den aiheut­ta­ja ei ole läs­nä. Taval­li­sim­pia tuok­su­har­ho­ja ovat epä­miel­lyt­tä­vät hajut kuten mätä­ne­vän lihan, oksen­nuk­sen, virt­san, ulos­tei­den tai savun haju. Fan­tos­mian syy­nä on usein hajuais­tia sää­te­le­vän her­mos­ton vahin­goit­tu­mi­nen, joka voi joh­tua tuleh­duk­ses­ta, kas­vai­mes­ta, kirur­gi­ses­ta toi­men­pi­tees­tä, ulkoi­sen syyn aiheut­ta­mas­ta vam­mas­ta tai mah­dol­li­ses­ti huu­maus- tai lää­ke­ai­neis­ta. Fan­tos­mi­aa voi myös esiin­tyä epi­lep­sian yhtey­des­sä sil­loin, kun epi­lep­sia vai­kut­taa hajuais­tia­luei­den kuo­ri­ker­rok­seen. Lisäk­si ilmiön epäil­lään voi­van joh­tua myös psy­kiat­ri­sis­ta syis­tä. Fan­tos­mia on eri ilmiö kuin paros­mia, jos­sa hajun ulkoi­nen syy on läs­nä, mut­ta jos­sa haju ais­ti­taan taval­li­ses­ta poi­ke­ten. #

Wiki­pe­dia (suo­men­nos oma­ni) #

Tämä tyn­kä­ar­tik­ke­li ei vas­taa kysy­myk­seen, jota yri­tin sen avul­la rat­kais­ta: voi­ko fan­tos­mia ilme­tä sel­lai­se­na, että ais­tii haju­ja, joi­den aiheut­ta­ja on kyl­lä ollut läs­nä aiem­min, mut­ta niin kau­an sit­ten, ettei hajun joh­tu­mi­nen sii­tä ole toden­nä­köis­tä. #

Minul­la nimit­täin on sel­lai­sia ais­ti­muk­sia. Sitä ilme­nee var­sin­kin ihmis­ten hajun suh­teen. Ei niin­kään ehkä luon­nol­lis­ten haju­jen, mut­ta kei­no­te­kois­ten hajus­tei­den, kuten par­ta­ve­sien tai hius­lak­ko­jen tuok­su­jen kans­sa. Se menee yleen­sä niin, että mon­ta tun­tia sen jäl­keen, kun asian­omai­nen ihmi­nen on jo pois­tu­nut lähet­ty­vil­tä­ni, tun­nen yhtäk­kiä väläh­dyk­sen­omai­ses­ti jäl­leen hänen hajun­sa jos­sain nenä-nie­lu­ni peru­koil­la, ikään kuin joku yksit­täi­nen haju­mo­le­kyy­li oli­si jää­nyt lei­ju­maan ilmaan ja osu­nut sit­ten lopul­ta sekin nenää­ni. #

Onhan se sekin tie­tys­ti ihan mah­dol­lis­ta, että näis­sä tapauk­sis­sa käy juu­ri tuol­la taval­la, mut­ta sik­si aset­te­lin­kin kysy­myk­se­ni varo­vai­ses­ti ja puhuin toden­nä­köi­syy­des­tä enkä var­muu­des­ta. #

Toi­nen seli­tys, joka nyt tätä kir­joit­taes­sa­ni juo­lah­ti mie­leen, on, että hajuais­ti­ni on vam­mau­tu­nut (mitä se var­mas­ti kaik­kien nenään suih­kut­te­le­mie­ni ainei­den takia jo täs­sä vai­hees­sa onkin) sil­lä taval­la, että haju­kyn­nyk­se­ni on nous­sut pysy­väs­ti taval­lis­ta kor­keam­mal­le. Nor­maa­lil­la haju­kyn­nyk­sel­lä varus­te­tun ihmi­sen resep­to­rit poi­mi­vat toi­sen hajun jat­ku­va­na, vie­lä kau­an hänen läh­det­ty­ään­kin. Hajun ais­ti­mi­nen (tai tie­dos­ta­mi­nen) lak­kaa muis­taak­se­ni niin­kin pian kuin kym­me­nen minuut­tia ärsy­tyk­sen käyn­nis­ty­mi­ses­tä, ja nor­maa­lil­la ihmi­sel­lä tätä tur­tu­nei­suut­ta kes­tää sii­hen saak­ka, että mole­kyy­lit ovat koko­naan haih­tu­neet. #

Minun sur­keil­le resep­to­reil­le­ni riit­tä­vä ärsy­tys sen sijaan lak­kaa jo pian ihmi­sen pois­tut­tua. Täl­löin ais­ti­mus­kyn­nyk­se­ni (tie­dos­ta­mis­kyn­nyk­se­ni) las­kee taas niin alas, että kun osun vie­lä ilmas­sa lei­ju­viin isom­piin haju­pil­viin, saan taas yhtäk­ki­sen väläh­dyk­sen hajus­ta, joka minua tosia­sias­sa ympä­röi vie­lä vah­va­na ja jat­ku­va­na (nor­maa­liais­ti­sen ihmi­sen näkö- tai pikem­min­kin hajukul­mas­ta). #