Tho­mas Mül­le­rin Ihmis­pe­to on huo­noin luke­ma­ni kir­ja. Jos “Euroo­pan joh­ta­van kri­mi­naa­lip­sy­ko­lo­gin” ajat­te­lu on oikeas­ti näin haja­nais­ta ja epä­joh­don­mu­kais­ta, niin sää­li mei­tä euroop­pa­lai­sia. #

Kyse on kui­ten­kin toi­vot­ta­vas­ti vain sii­tä, että mies on sur­kea kir­jai­li­ja — samaa luok­kaa kuin psy­ko­paat­ti empa­tias­sa. Oikeas­ti­han hom­man oli­si pitä­nyt men­nä niin, että päte­vä toi­mit­ta­ja oli­si istu­nut muis­ti­kir­jan, nau­hu­rin ja Mül­lerin kans­sa alas, ja työs­tä­nyt sit­ten kir­jan psy­ko­lo­gin jut­tu­jen poh­jal­ta. Toi­mit­ta­ja oli­si luo­nut kir­jal­le raken­teen ja kie­lia­sun, Mül­ler sisäl­lön. Nyt Mül­ler on ilmei­ses­ti saa­nut avuk­seen vain oiko­lu­ki­jan, ja on vali­tet­ta­vas­ti oiko­lu­ku pois­lu­kien saa­nut täy­sin vapaat kädet kir­jan tuot­ta­mi­ses­sa. #

Elät­te­lin vii­mei­sil­le sivuil­le saak­ka toi­voa sii­tä, että Mül­ler vain tekey­tyy täy­sin lah­jat­to­mak­si tar­koi­tuk­se­naan opet­taa käy­tän­nön kaut­ta miten ihmi­siä pui­ja­taan. Ikä­vä kyl­lä hän oli kui­ten­kin täy­sin vil­pi­tön: mies ei vaan ker­ta kaik­ki­aan osaa ilmais­ta itse­ään kir­joit­ta­mal­la. Tai sit­ten kri­mi­naa­lip­sy­ko­lo­gia on silk­kaa huu­haa­ta. #