#

Juma­lau­ta tätä hikoi­lua, tämä on epäin­hi­mil­lis­tä. Enkä nyt edes tar­koi­ta tääl­lä sisäl­lä, tääl­lä­hän on tuu­let­ti­men kans­sa sen­tään vie­lä ihan sie­det­tä­vää, vaan tuol­la ulko­na. Jos siel­lä vähän­kään ereh­tyy lii­kah­ta­maan, niin on huk­kua omaan valu­maan­sa. Suun­nit­te­len vaka­vis­sa­ni, että ensi kesä­nä siir­rän vuo­ro­kausi­ryt­miä niin, että herään illal­la seit­se­män aikaan ja val­von sit­ten niin kau­as kuin yötä riit­tää. #

Uusim­mas­sa Tie­de-leh­des­sä (11. 8. 2009) oli mie­len­kiin­toi­nen ja sopi­van lyhyt jut­tu kir­joit­ta­mi­sen tera­peut­ti­suu­des­ta. Sitä oli tut­kit­tu, että se vai­kut­taa suo­raan johon­kin emoo­tio­kes­kuk­seen. Tosin jutun mukaan niis­tä työs­tet­tä­vis­tä tun­teis­ta pitäi­si kir­joit­taa into­hi­mot­to­mas­ti, sil­lä jos kir­joit­taa tun­teik­kaas­ti, se vain liet­soo nii­tä tun­tei­ta. Se kyl­lä kuu­los­taa minus­ta kon­ser­va­tii­vi­sel­ta huu­haal­ta. Ei minun viha­ni aina­kaan vähe­ne älyl­li­sen vii­leäs­ti kir­joit­ta­mal­la, vaan vas­ta kun­non räh­jää­mi­sel­lä. #

Sen sijaan sii­nä voi olla­kin perää, että kynäl­lä kir­joit­ta­mi­nen on tehok­kaam­paa kuin näp­päi­mis­töl­lä, niin kuin sii­nä jutus­sa myös väi­tet­tiin. Käsil­lä teke­mi­nen­hän on jo sinän­sä aivo­ja akti­voi­vaa, ja voi­sin hyvin­kin kuvi­tel­la, että moni­mut­kai­set lii­ke­ra­dat akti­voi­vat synap­se­ja enem­män kuin yksin­ker­tai­set. Minul­la tosin sii­nä on sit­ten se ongel­ma, että minun pitää moti­voi­tuak­se­ni kir­joit­taa niin, että joku muu voi sen lukea. Jos kir­joi­tan jutun ensin pape­ril­le, minun on hyvin vai­kea enää moti­voi­tua sen netit­tä­mi­seen. Ja kun tie­dän sen etu­kä­teen, en voi moti­voi­tua sii­hen käsin­kir­joit­ta­mi­seen alu­nal­ku­jaan­kaan. #