Mikä helpottaisi
#9163. Lauantai, 22. elokuuta 2009 klo 11.31.52, kirjoittanut Jani. 8
Jumalauta tätä hikoilua, tämä on epäinhimillistä. Enkä nyt edes tarkoita täällä sisällä, täällähän on tuulettimen kanssa sentään vielä ihan siedettävää, vaan tuolla ulkona. Jos siellä vähänkään erehtyy liikahtamaan, niin on hukkua omaan valumaansa. Suunnittelen vakavissani, että ensi kesänä siirrän vuorokausirytmiä niin, että herään illalla seitsemän aikaan ja valvon sitten niin kauas kuin yötä riittää. #
Uusimmassa Tiede-lehdessä (11. 8. 2009) oli mielenkiintoinen ja sopivan lyhyt juttu kirjoittamisen terapeuttisuudesta. Sitä oli tutkittu, että se vaikuttaa suoraan johonkin emootiokeskukseen. Tosin jutun mukaan niistä työstettävistä tunteista pitäisi kirjoittaa intohimottomasti, sillä jos kirjoittaa tunteikkaasti, se vain lietsoo niitä tunteita. Se kyllä kuulostaa minusta konservatiiviselta huuhaalta. Ei minun vihani ainakaan vähene älyllisen viileästi kirjoittamalla, vaan vasta kunnon rähjäämisellä. #
Sen sijaan siinä voi ollakin perää, että kynällä kirjoittaminen on tehokkaampaa kuin näppäimistöllä, niin kuin siinä jutussa myös väitettiin. Käsillä tekeminenhän on jo sinänsä aivoja aktivoivaa, ja voisin hyvinkin kuvitella, että monimutkaiset liikeradat aktivoivat synapseja enemmän kuin yksinkertaiset. Minulla tosin siinä on sitten se ongelma, että minun pitää motivoituakseni kirjoittaa niin, että joku muu voi sen lukea. Jos kirjoitan jutun ensin paperille, minun on hyvin vaikea enää motivoitua sen netittämiseen. Ja kun tiedän sen etukäteen, en voi motivoitua siihen käsinkirjoittamiseen alunalkujaankaan. #
[…] Blogasin: Mikä helpottaisi http://mummila.net/marginaali/2009/08/22/mika-helpottaisi/ […]
Käsin kirjoittaminen on minulle lähes ainoa toimiva keino itsereflektointiin (muitakin liikettä sisältäviä keinoja on, kuten pitkä kävelylenkki yksin). Näppäimistöllä kirjoittamiseen ei tule sellaista konkretiaa; en edes muista, mitä kirjoitan, kun syydän tekstiä koneella. Käsin sen sijaan liike on osa ajattelua, ja jokainen koukero jokaisessa kirjaimessa painuu mieleen. Ja paperille syntyy joskus ihan ihme juttuja, mikä on kivaa.
Sen takia olin hyppiä seinille, kun en kolmeen viikkoon pystynyt kirjoittamaan käsin rannekivun takia. Kun sitten lopulta pystyin tarttumaan kynään, kirjoitin tunnin silkkaa ilovirttä siitä, että pystyn taas kirjoittamaan. Koneella kirjoittaminen ei riittänyt läheskään korvaamaan kadotettua kykyäni ajatella käsin kirjoittamalla.
(Vähän pelottavaa.)
Nykyisin kun tartun kynään, se tuntuu jo ihan omituiseltakin, niin kuin siinä kirjoittamisen lisäksi suorittaisi jotain hirvittävän vaivalloista (vaikka tosiasiassa se vaivalloinen suoritus on juuri se kirjoittaminen). Vaivalloiselta ilman tuota ylimääräisyyden tuntua se on tuntunut niin kauan kuin muistan, mutta minähän olenkin kirjoittanut näppäimistöllä niin kauan kuin muistan. Kirjoittamistapahtuma on ilmeisesti mielessäni abstrahoitunut kokonaan irralleen sen teknisestä suorittamisesta.
(Tai ei ihan kokonaan, siinä tapauksessahan näppäimistön näpyttelykin tuntuisi minusta tietysti ylimääräiseltä, mitä se ei kuitenkaan vielä tee, paitsi virhelyöntien kohdalla, eli kylläkin aika usein.)
Kaunokirjallista tekstiä kirjoittaessa kynä on minulle vielä itsereflektointiakin ehdottomampi. Ikävä kyllä, jopa pitkän proosan kirjoittaminen sujuu minulta kynällä paremmin kuin tietokoneella, mikä ei ole hyvä siihen nähden, että kirjoituskädelläni on tuollainen kipeä kyky rasittua yli.
Mutta pidän muutenkin hitaudesta; kävelen mieluummin kuin pyöräilen ja nukun mieluummin pitkään kuin herään tehokkaana päivään. Eikä mahdottoman suurien virkkaustöidenkään aloittaminen tai - kun ne kuitenkin menevät pieleen - purkaminen koskaan ahdista minua. (Taidan olla sitä ihmistyyppiä, jolle matka on aina päämäärää elämyksellisempi?)
Muistan, että minunkin käteni tuppasi kipeytymään lukioaikoina, kun piti vielä kirjoittaa vähänkään pitempiä juttuja. Väittäväthän ne (näppäimistöjen pohjissakin), ettei minkään näppäimistönkään käyttö pitemmän päälle ole ranteille hyväksi, mutta minulla ne eivät tähän mennessä ole tästä nakuttelusta olleet moksiskaan.
Joissain asioissa minäkin pidän hitaudesta… mutta se on kyllä oikeastaan pikemminkin yksitoikkoisuus joka minua viehättää kuin se hitaus siinä. Se ehkä selittää sen, miksi en pidä siitä hitaudesta kirjoittamisessa tai ulkona liikkumisessa, niissä on liikaa vaihtelua. Pitää olla joko - tai -, eli hidasta yksitoikkoisuutta tai sitten nopeaa vaihtelua. Siitä yksitoikkoisesta (ja siis miellyttävästä) hitaudesta ei kyllä nyt tule mieleeni kuin yksi huono esimerkki, kuplamuovin poksuttelu. Huono siksi, että siitä kai pitävät kaikki.
Olen jo pitkään ajatellut, että virkkaaminen saattaisi olla juuri sellaista minulle sopivan yksitoikkoista hommaa. Tosin tuo purkaminen sopisi minulle vieläkin paremmin, jos joku ensin virkkaisi jotain purettavakseni.
Minä en kyllä yhtään tykkää poksutella kuplamuovia. Se on vaiettu salaisuus, koska sellaiset ihmiset ovat sosiaalisia hylkiöitä, joita kukaan ei ymmärrä.
No oletpa tosiaan poikkeusyksilö, ensimmäinen tuntemani laatuasi tuossa.