Näjin­pä ärsyt­tä­viä unia vii­me yönä. Unis­sa­ni on nor­maa­lis­ti voi­mas­sa jon­kin­lai­nen “tämä on vain unta” -tur­va­ti­la vaik­kei var­si­nai­ses­ta sel­kou­nes­ta oli­si­kaan kyse. Vii­me­öi­ses­tä unek­sun­nas­ta se puut­tui, ja niin­pä sisäl­löl­tään sinän­sä ihan tavan­omai­sen type­ris­tä unis­ta tuli poik­keuk­sel­li­sen rasit­ta­via. #

Kun tur­va­ti­la on käy­tös­sä, muis­tan type­riä uni­ku­via kat­sel­les­sa­ni sen ettei tämä ole todel­lis­ta, eivät­kä pöl­jät tapah­tu­mat tun­nu ärsyt­tä­vil­tä. Jos uni menee lii­an type­räk­si, pys­tyn yleen­sä myös lopet­ta­maan sen kat­se­lun (jol­loin joko herään tai uni vaih­tuu nopeas­ti toi­seen). Vii­me yönä jou­duin siis kui­ten­kin kes­tä­mään ne idioot­ti­mai­set tapah­tu­mat ja elä­mään niis­sä muka­na ikään kuin ne oli­si­vat­kin tot­ta. #

Huo­maan että tämä teks­ti on tähän saak­ka petaa­vi­naan nii­den tapah­tu­mien ker­to­mis­ta, vaik­ka se ei ole tar­koi­tuk­se­ni. Ne oli­vat tosi­aan sitä ihan taval­li­sen type­rää uni­ku­vas­toa, tyy­liin joka paik­kaan (tuk­kaan, koi­ran kuo­noon jne.) kiin­ni tart­tu­va purk­ka­mäl­li, jos­ta ei pääs­syt mil­lään eroon. #