Rutii­ni täs­tä kir­joit­ta­mi­ses­ta on sär­ky­nyt vii­kon tauol­la, tun­tuu taas tur­han han­ka­lal­ta tämän tyh­jän tilan täyt­tä­mi­nen. No, eikö­hän se taas täs­tä Pik­ku-Hil­jaa. (Voi Hil­ja-par­kaa, kaik­ki aina sitä!) #

En yleen­sä ole kuu­mei­le­vaa tyyp­piä, mut­ta täs­sä kulu­neen vii­kon aika­na olen kyl­lä vähän kär­si­nyt koi­ra­kuu­mees­ta. Mones­ti­kin­han minä sitä olen jär­ki­puo­lel­la­ni aja­tel­lut, kuin­ka sen pitäi­si peri­aat­tees­sa olla mie­len­ter­vey­del­le hyväk­si, jos oli­si koi­ra. Nyt on sit­ten tun­tu­nut vah­van tun­ne­pe­räi­ses­ti sil­tä, että voi kun oli­si. #

Sii­hen sit­ten täy­tyy käyt­tää sitä jär­keä, että saa haa­vei­lun kuriin. Jos minul­la oli­si eläin, tai vaik­ka lap­si, sii­nä kävi­si kui­ten­kin niin että hem­mot­te­li­sin sen pilal­le. Minul­la ei ole sydän­tä sanoa ei, ei var­sin­kaan sel­lai­sel­le pie­nel­le. Koirasta/lapsesta tuli­si sem­moi­nen niin kuin niis­sä tv-ohjel­mis­sa, jois­sa kouluttaja/psykologi ojen­taa nii­tä koiran/lapsen pomot­ta­mia per­hei­tä, että ihan vää­rin olet­te tuo­ta elukkaanne/pienokaistanne koh­del­leet, kun se nyt luu­lee ole­van­sa isän­tä talos­sa. Nii­tä lus­su­ja koiranomistajia/vanhempia kun ajat­te­let­te, niin tie­dät­te täs­mäl­leen mil­lai­nen minä­kin oli­sin. #

Näin muu­ten vii­me yönä unta Roxet­ten How Do You Dos­ta. #

Hau duju duus­ta. #