Mestari! Aurinko on poissa!
#10196. Maanantai, 26. lokakuuta 2009 klo 10.27.41, kirjoittanut Jani. 16
Luulin, että minulla on ne T10:n huonot alkuperäiskuulokkeet vielä tallella, mutta enpä löytänyt tuossa äskön kaappia kolutessani. Etteivät sitten vaan olisi menneet alkuperäispakkauksen kanssa roskiin. Vituttaa semmoinen ajatus. #
Ne huonot olis salilla hyvät. Tai ei hyvät, mutta helpommat kuin nuo Kossit, kun tekee lyhykäistä reeniä. Turhautumisraja Kossien korviin vääntämisessä kulkee jossain puolen tunnin ja tunnin välillä: tunniksi se on vaivan arvoista, puoleksi tunniksi ei. #
Nahkea on olo mutta olkoon. Ainakaan vielä se ei ole vaikuttanut kuntoilumotivaatioon. Päinvastoin, ajatus salille pääsystä on ainut valopilkku joka repäisee rikki tämän aamunahkeuden verhon. #
Se on muuten aika kumma, että miksi se kuntoilu minusta on mielekästä, kun eilen keksin, että minulla ei noin muutoin ole yhtään semmoista rasituksensietokykyä. Siis että siinä missä muut näkevät haasteita, joiden voittaminen tekee sen voittamisen eteen nähdystä työstä läpisinnittelyn arvoista, minä näen vain sen rasituksen, enkä koe sitä voittamista minkään arvoisena. #
Ehkä se kietoutuu ajatukseen tarkoituksesta tai tarkoituksettomuudesta. Minusta sillä rasitteen, stressin kestämisellä ei ole mitään tarkoitusta. Sitä vain kituu läpi elämänsä ja sitten kuolee, eikä mitään palkintoa siitä kestämisestä koskaan tule. Eikä se koettelemuksesta selviytyminen, sen kestäminen itsessään ole mikään palkinto, e-hei todellakaan. Se on pelkkää paskaa. Vailla mitään hyötyä, vailla mitään tarkoitusta, vailla mitään mielekkyyttä. #
Siksipä en ehkä taidakaan pohdiskella tämän pitemmälle sitä miksi vaivaudun sinne salillekaan. Eihän sekään poikkea muusta ponnistelusta. Parempi vain että jatkan tässä harhassani, että sillä muka jotain väliä olisi. #
just sellanen olo on kyllä itelläki joskus kaikenlaisten ponnistelua vaativien asioitten kanssa.
Kaikkein viheliäisintä on, jos on sitten vielä joku semmoinen homma, että se on ikään kuin muka pakko tehdä. Tyyliin että asiat menevät persiilleen jos ei tee.
elämän ja kärsimyksen tarkoituksettomuus on masentunut elämänkatsomus. jos elämässä on siitä huolimatta hyviä hetkiä voi niitä pitää päämäärinään ja palkintoinaan. jos siis esimerkiksi urheilun kokee “hyvänä hetkenä” ja on sen kestäessä tyytyväinen elämäänsä voi itse “kärsimystä” pitää palkintona. O.o
(mulle tuo ei toimi mutta on muitakin hyviä juttuja, ja olen oppinut pitämään kärsimystäkin jollain tapaa positiivisena asiana ihan kärsimyksen itsensä takia. vaikkei ole kivaa kärsiä, niin siitä on hyötyä koska sen jälkeen pienetkin hyvät asiat tuntuvat paljon isommilta kuin oikeasti ovat.)
Tuollainen se mekanismi, jonka kautta siitä koettelemuksen kestämisestä tulee palkitsevaa, kaiketikin on. Vaan kun se ongelma onkin siinä, että se mekanismi ei minulla toimi. Muuta kuin sen liikunnan kohdalla, enkä tosiaan haluaisi ajatella sitä kovin pitkälle, koska ei sekään ole kestävällä pohjalla…
En tiedä onko sitten kaikilla ihmisillä, joilla tuo toimii, sen tukena jonkinlainen uskomusrakennelma, jollaista minulla ei ole, vai olenko poikkeava siinä, että ylipäänsä edellytän siltä kärsimyksen kestämisen mielekkyydeltä jonkinlaista sitä tukevaa uskomusrakennelmaa, mutta joka tapauksessakaan se ei minulla ilman sellaista toimi. Pelkät hyvät hetket eivät siis tee minun elämästäni elämisen arvoista.
En pidä kärsimystä hyvänä asiana, mutta pidän sitä turvallisena valintana.
Mulla taas on tuollainen suhde liikuntaan esim. jos lähden juoksulenkille, salille ym. ponnistelemaan kyseenalaistan aika nopeasti sen toiminnan mielekkyyden ja hölkätessä tulee nopeasti mieleen, että kävely ois paljon kivempaa. Yritän kyllä muistuttaa itseäni niistä fyysisen ponnistelun hyvää tekevistä vaikutuksista, mutta se ei jotenkin kanna tai pysy mielessä, kun todellisuudessa ajattelen, että kävely esim. ON kivempaa kuin lenkkeily. Mutta rasituksensietokyvyn kasvattaminen ois epäilemättä hyödyllistä.
Heh, muistan hyvin että juuri tuolta se minustakin aikoinaan tuntui, liikunta siis. Eikä sitä motivaatiota siihen pystykään minusta oikeasti saamaan muistuttelemalla itseään niistä terveysvaikutuksista, vaan ne vaikutukset täytyy kokea, tuntea kehossaan ja minun tapauksessani varsinkin psyykkisessä voinnissa jotta niillä voi itseään motivoida. Ja voi kai olla niinkin, että jos se vointi on hyvä ihan muuten vaan, niin on hankala tuntea niitä terveysvaikutuksia kun niiden suhteellinen merkitys on silloin pieni.
Mulla tuo tanssi on sellainen, missä yleensä vapaudun kaikista maallisista murheista ja huolista.. se on tavallaan meditatiivinen tila kun saa tanssia. Pitäski tässä vuokrata tanssisali ihan omaan käyttöön, että sais käyä siellä “meditoimassa”.
Laulaminen on toinen juttu joka helpottaa mun oloa aina.
Tanssiminen on minusta mystistä hommaa. Kehollinen ilmaisu, siis kehon aktiivinen käyttö itsen ilmaisuun on jotenkin peloittavaa. Tai ehkä pelottavaa siinä onkin juuri se, että sitä kehollista ilmaisua ei voi katkaista niin kuin suunsa voi tukkia. Ei voi hallita sitä mitä itsestään antaa ulos…
Kyllä sitä voi hallita, mielestäni. Tietysti jos itämaista tanssia tanssin, käytän niitä liikkeitä ja elekieltä jonka olen siihen oppinut, mutta omalla ilmaisevalla tavallani. Jos osaa jonku tekniikan, voi sitä soveltaa siihen ulosantoon, että se voi esim olla jotain mistä muutkin voi nauttia. Mutta irtipäästämisestä tanssissa mielestäni onkin kyse.. siitä ettei enää ajattele, vaan tuntee ja reagoi siihen, antamalla kehon ilmaista. Miten se voisi olla pelottavaa?
No hui, juuri sehän on pelottavaa! Paljastaa sisimpänsä sillä tavalla. Haavoittamiselle altistaa itsensä.
Elämäähän se. Toisaalta tämä blogikin paljastaa sun sisimmästä asioita, eikö siis tanssi ole tavallaan siihen verrattavissa?
Heh, tuo kävi mielessäni edellistä kirjoittaessani. Mutta tässä on kuitenkin yksi vissi ero, ja se on juuri se hallittavuus. Minun sisimmästäni ei täällä näe kukaan sellaista mitä en tietoisesti päätä julkaista, ja voin harkita sitä julkaisua tasan niin kauan kuin tarvitsee. Tanssissa taas ulos tulee mitä tulee, eikä sitä voi ottaa takaisin enää sen jälkeen.
Se, kun kirjoitan ilman korjausnäppäimiä, on ehkä lähinnä tuota tanssimisen peruuttamattomuutta, mutta vielä siinäkin voisin jättää lopputuloksen julkaisematta jos sattuisin paljastamaan liian arkoja asioita.
No, totta. Mutta se on uskomattoman palkitsevaa, kun joku pitääkin siitä tanssista. Blogia kirjoittaessa oot varmasti huomannut, että vaikka kontrolloisikin sitä, mitä päästää ulos, on silti ihmisiä jotka eivät pidä siitä. Tanssissa on sama asia, mutta se on huomattavasti vapaampaa.. tai no riippuu tanssista tietysti. Baletti omassa mielessäni on aika sellainen strict juttu, jossa käytetään tiettyjä liikkeitä ja kehonhallinta on erittäin harkittua ja kovaa noin yleisesti ottaen.
Niin, eihän sitä tietenkään voi kontrolloinnilla varmistaa, että siitä mitä ulos päästää kuitenkaan lopulta pidetään. Mutta sen sillä voi varmistaa, ettei päästä ulos sellaista, minkä arvostelua ei kestäisi. Eli ilmeisesti sinulla ei ole niin arkoja alueita itsetunnossa kuin minulla, koska et sellaista pelkää.
(Sisäisesti tuo tilanteeni on vieläkin kimurantimpi, sillä ne itsetuntoni arat alueet liittyvät hyvin vahvasti juuri tähän itseilmaisuun. Eli vaikka tuossa kuvailenkin asetelmaa ikään kuin minulla olisi sen ilmaisun takana joitain arkoja alueita, tosiasiassa siellä takana ei ole mitään, vaan se on se ilmaisu sinänsä se arka alue. Eli sillä, mitä satun itsestäni ilmaisemaan, ei ole väliä, vaan pelkään luhistuvani kasaan ilmaisimpa mitä hyvänsä, jos ilmaisen sen vilpittömästi, suoraan sydämestäni, ja siihen suhtaudutaan huonosti, enkä ole siihen varautunut.)
aaaa, now i see!
Hyvä että sain asiani läpi, kun mietin tuota kirjoittaessani, että muotoiluni vaikuttaa hyökkäävämmältä kuin millaista olisin siitä halunnut.