#

Olen jou­tu­nut omi­tui­seen rin­nak­kais­to­del­li­suu­teen. Kaik­ki näyt­tää pääl­le­päin enti­sen­lai­sel­ta, mut­ta on kuin aivois­sa­ni oli­si meneil­lään suo­nen­ve­to: aja­tuk­set ovat vään­näh­tä­neet kum­mal­li­seen asen­toon, joka pitää itse itse­ään yllä. Tai sit­ten niin kuin jos­kus iltai­sin, kun makaa seläl­lään, ja nes­teet tasa­pai­noais­ti­ne­li­mis­sä alka­vat huo­jua omia aiko­jaan suo­nien syk­kies­sä, ja tun­tuu sil­tä kuin var­ta­lo keik­kui­si kel­lon hei­lu­ri­na pat­jan pin­taa pit­kin ees­taas, ees­taas. Ole­mal­la mah­dol­li­sim­man liik­ku­mat­ta sen voi antaa jat­kua, mut­ta jos avaa sil­män­sä tai lii­kah­taa vähän­kään, tasa­pai­no palaa ja illuusio hävi­ää. #

Näin unta, jon­ka poh­jal­ta hah­mot­te­lin tele­vi­sio­sar­jan, jos­ta tuli­si val­ta­van suo­sit­tu. Idea­na oli­si lukio­lais­luok­ka tai yli­opis­to­ryh­mä (highschool/col­le­ge; tämän koh­de­ryh­män perus­teel­la tie­tys­ti teh­tä­vän valin­nan teke­mi­sen jätän sel­lai­siin yksi­tyis­koh­tiin minua parem­min pereh­ty­neil­le) tule­vai­suu­den kou­lus­sa, aika­na jol­loin vir­tu­aa­li­to­del­li­suu­des­ta on tulos­sa vakio-ope­tus­vä­li­neis­töä. Ryh­mä suo­rit­tai­si ryh­mäp­sy­ko­lo­gian, sosio­lo­gian tai sosi­aa­lis­ten suh­tei­den tie­to­tai­toa kar­tut­ta­maan suun­ni­tel­lun kurs­sin vir­tu­aa­li­to­del­li­suu­des­sa. #

Pre­mis­si voi näin kir­joi­tet­tu­na kuu­los­taa lii­an nör­täh­tä­väl­tä ottaak­seen tul­ta, mut­ta väi­tän, että jo kym­me­nen vuot­ta sit­ten Mat­rix osoit­ti, että vir­tu­aa­li­to­del­li­suu­den aja­tus on popu­laa­ri­kult­tuu­rin suu­rel­le ylei­söl­le riit­tä­vän arki­päi­väi­nen muo­dos­taak­seen poh­jan var­si­nai­sel­le tari­nal­le. (Sii­tä on var­maan­kin kiit­tä­mi­nen Inter­ne­tiä.) #

Vir­tu­aa­li­suus­han on äärim­mäi­nen epä­us­koi­suu­des­ta pidät­täy­ty­mi­sen motii­vi, ja niin­pä tämä pre­mis­si mah­dol­lis­tai­si­kin mitä mie­li­ku­vi­tuk­sel­li­sim­mat tapah­tu­mat sar­jas­sa ilman, että sen uskot­ta­vuus ja kat­sel­ta­vuus sii­tä kär­si­si. Kiusaa­jat kokei­li­si­vat kiusat­tui­na ole­mis­ta ja päin­vas­toin, nös­söt ottai­si­vat hil­lit­tö­miä ris­ke­jä seu­rauk­sia pel­kää­mät­tä ja niin edel­leen. #

Suu­rem­pa­na juo­ni­kaa­re­na voi­si taus­tal­la olla vaik­ka­pa ihan tavan­omai­nen (en vogue) mur­ha­mys­tee­ri, jota ryh­mä jou­tui­si kes­ki­näis­ten sosi­aa­lis­ten suh­teit­ten­sa myl­ler­ryk­sen ohes­sa rat­ko­maan. Kehit­te­lin­pä perä­ti var­si­nai­sen juo­ni­kou­kun­kin: tämän kai­kil­le pakol­li­sen kurs­sin suo­rit­ta­mi­sel­la oli­si myös toi­nen, salai­sem­pi tar­koi­tus­pe­rän­sä, joka val­ke­ni­si vas­ta aivan lopus­sa, dot dot dot. #

Jopa minä saat­tai­sin kat­soa tätä sar­jaa, sil­lä vir­tu­aa­li­suus antai­si teko­syyn uskoa sii­hen, että kaik­ki ovat silo­pos­ki­sia ja rasit­ta­van muo­vi­sen näköi­siä ja nai­set tur­so­huu­li­sia ja ano­rek­ti­sen lai­ho­ja ja “tei­ni­po­jat” myö­häis­pa­ri­kymp­pi­sen näköi­siä lihak­sik­kai­ta, mie­hek­käi­tä kör­my­jä, niin kuin ame­rik­ka­lai­sis­sa sar­jois­sa kaik­ki aina näen­näi­ses­tä iäs­tään ja taus­tois­taan riip­pu­mat­ta ovat. Vir­tu­aa­li­suu­des­sa­han nimit­täin kaik­ki sai­si­vat näyt­tää sil­tä mil­tä haluai­si­vat näyt­tää, ja sil­tä ilmei­ses­ti kaik­ki haluai­si­vat näyt­tää. #