Pisteen tuolle puolen
#12660. Tiistai, 4. toukokuuta 2010 klo 10.53.13, kirjoittanut Jani. 8
Olen saanut tähän mennessä kerätyksi kaksi tapausta psykologin antamaan tehtävään. Tehtävänäni oli siis tarkkailla niitä tilanteita, joissa turhuuden tajuaminen on läsnä. #
Ensimmäisessä mietin sitä, kuinka minun pitäisi jotenkin onnistua viestittämään hänelle se, että kuten aina, tunnen sielläkin puhuessani puhuvani ihan vääristä asioista ja esittäväni oikeatkin asiat aivan väärin painotuksin. Tämä oli siis eräänlainen päiväuni, jossa onnistuin selittämään tuon tuntemukseni, ja jossa se ymmärretään, minkä jälkeen siihen päästään käsiksi ja sitä kautta päästään ikään kuin uudelle tasolle yhteisymmärryksessä. #
Siinä vaiheessa, kun haaveiluni etenee tuohon pisteeseen, jossa yhteisymmärryksen syntymisestä on koitumassa mielihyvää, tajuan, tai pikemmin muistan, että todellisuus on toisenlainen. Ensinnäkään juuri siksi, että ilmaisuni on niin heikkoa, en pysty ymmärrettävästi ilmaisemaan edes sitä, että ilmaisuni on niin heikkoa. En pysty saamaan toista tuntemaan täsmälleen sitä mitä minä tunnen, vaan jään tunteeni kanssa yksin. #
Toisekseen, vaikka onnistuisinkin tässä kohtaa ylittämään itseni, tai jos toisen ymmärryskyky pystyy kompensoimaan ilmaisuni heikkoutta riittävästi niin, että pystyn välittämään tunteeni, sen välittyminen on vain hetkellistä. Toinen kykenee palauttamaan itsensä takaisin tunnetilaan, joka vastaa hänen ilmaisukykyään, ja minä jään taas omaan tunnetilaani yksin. Hetkellinen yhteisymmärrys voidaan siis saavuttaa, mutta sillä ei ole mitään vaikutusta minuun, siitä ei ole mitään hyötyä kun taas olen yksin. #
Tämän seurauksena en pysty motivoitumaan tunteistani yllä kuvatulla tavalla kertomiseen. Voin motivoitua vain siten, että upotan sen osaksi tällaista metakertomusta, jonka turhuutta yritän olla ajattelematta. Jos en yritä, ajatukseni kulkee samaa rataa kuin sisennetyssä kertomuksessa, ja menetän motivaation myös metakertomuksen esille tuomiseen. #
Toinen tapaus oli sekin pikainen päiväuni. Hämmästelen usein japanilaisten motivaatiota, sillä se muistuttaa sitä nyt naiivina pitämääni motivaatiota, jota minulla itsellänikin oli kouluikäisenä, mutta joka toisella puolella maapalloa vaikuttaa kestävän aikuisiälle. Se perustuu maagiseen uskoon siitä, että kun teen asiat mahdollisimman huolellisesti ja hyvin, siitä koituu minulle hyvää. Saan itseni silloin tällöin vieläkin kiinni tästä ajattelusta, ja siitä tässä tapauksessa oli kyse: mietin, että jos opiskelisin jotain, ja tekisin sen mahdollisimman hyvin, siitä seuraisi ehkä jotain hyvää. #
Tämä on se piste jota nuorempana en osannut ylittää, ja jonka seurausta kaikki saavutukseni olivat. Opiskelussa on loppujen lopuksi varsin helppo loistaa, jos antaa kaikkensa ja uskoo kaikkensa antamisen olevan parasta mitä voi tehdä, eli on sataprosenttisen motivoitunut. Mutta kyse on siis vain hyvin suppealla alueella pätevästä säännöstä, joka elämän laajemman kirjon käytäntöön sovellettuna on silkkaa magiaa. Hyvin tekemistä voi kaataa elämään loputtomasti, eikä sillä ole mitään vaikutusta itselle koituvan hyvän määrään. #
Tajusin siis opiskeluhaaveita taas hetken eläteltyäni, etten sillä saavuttaisi kuitenkaan sitä hyvää, mitä elämältä haluan. Vaikka oletetaan, että kykenisinkin opiskeluun, ja että kykenisin jopa motivoitumaan siihen tuolla edellä kuvaamallani tavalla, mahdolliset saavutukseni sijoittuisivat kuitenkin vain tälle suppealle vyöhykkeelle, jonka merkitys on minulle loppujen lopuksi rehellinen ollakseni aivan mitätön. Mitään kunnianhimoa minulla ei ole koskaan ollut. Saavutukseni ovat aina perustuneet tuohon lapsenuskoon, että hyvin tekemisestä seuraa minulle yleisesti jotain hyvää, että se tekee elämästäni hyvää. Se hyvä, mitä opiskelusta koituu, ei kuitenkaan todellisuudessa ole minulle merkityksellistä hyvää. #
Tämän oivalluksen myötä motivaatio haihtuu täysin, ja jäljelle jää vain tympeyden tunne, jonka päiväunista maan pinnalle paluu aiheuttaa. #
Niin, siksi olen lopulta päättänyt, että sillä on jotain merkitystä, että tulen hyväksi kirjoittajaksi. Saan siitä palkintoja. Vaikka, jos pysähdyn ajattelemaan, runoilla (ja varsinkaan sillä, kirjoitanko juuri minä runoja vai en) ei ole mitään merkitystä. Yritän olla pysähtymättä ajattelemaan sitä.
Usein ajatellaan, että kriisitilanteissa ihmisten elämä selkiytyy. Kun tulee sota, pitää keskittyä hengissä selviytymiseen jne. Minusta taas käy päin vastoin: ajattelen, että kun tulee ihan oikea lama ja ilmastokriisi, kukaan ei enää julkaise runoja eikä tarvitse runoilijoita mihinkään. Kriisi paljastaa lopullisen tarpeettomuuden, maailman, jossa pitäisi keskittyä hengissä selviytymiseen (mutta miksi, jos ei ole mitään mitä sillä elämällään tekisi?).