Pitäi­si olla muis­ti­kir­ja. Ne ovat kyl­lä joten­kin ahdis­ta­via, kun ne ovat tyh­jiä ja siis­te­jä aluk­si ja sit­ten se mitä nii­hin tulee täyt­teek­si on sem­mois­ta sot­kua. Eikä pel­käs­tään käsia­lan takia vaan sisäl­löl­tään. Tyk­kään sik­si­kin tie­to­ko­neel­la kir­joit­taa: jos tekee vir­heen niin sen saa pyy­hit­tyä pois eikä sii­tä jää yhtään jäl­kiä, ei ker­ta kaik­ki­aan mitään. Ei mitään todis­tei­ta. #

Sekin on nurin­ku­ris­ta, että minä toi­saal­ta nime­no­maan haluan, että todel­li­suu­den rosoi­suus tuli­si ilmi, ja sit­ten taas toi­saal­ta mitään en pidä niin kam­mot­ta­va­na kuin sitä, että oman ilmai­su­ni taka­na ole­va likai­nen, tus­kai­nen ja vai­val­loi­nen luo­mis­työ pal­jas­tui­si. #

Piru kun en nyt muis­ta kuka se oli, mut­ta joku sii­tä taan­noin kir­joit­ti hyvin, miten van­haa medi­aa vai­vaa yri­tys pitää yllä jon­kin­lais­ta tai­ku­ri-ima­goa. Siis että uuti­set val­mis­tel­laan jos­sain kulis­sien taka­na pii­los­sa ja sit­ten ne plä­jäy­te­tään näky­vil­le ikään kuin hatus­ta, muka val­mii­na. Se sama tar­ve vai­vaa jos­sain mää­rin minua­kin. Hion ja hion aja­tuk­sia­ni ja lausei­ta­ni ennen kuin uskal­lan pääs­tää ne ulos. Kai­ken­lai­nen spon­taa­nius on kau­his­tut­ta­vaa, vain aihe ja sisäl­tö ovat vapai­ta. #