Nuo kuolleet silmät
#13629. Sunnuntai, 1. elokuuta 2010 klo 14.33.21, kirjoittanut Jani. 6
Olen unista päätellen retardoitunut. Aikoinaan näin unia armeijasta, sitten lukiosta ja yläasteesta, ja nyt ala-asteajoista. (Oikeasti se ei tietenkään mennyt noin, mutta tuo on paljon nasevampi tarina kuin rosoinen todellisuus, jossa näen näitä kaikkia sekaisin. Typistin vain niiden keskinäiset painotukset edellä kirjoittamaani yksinkertaistukseen.) #
Puitteista riippumatta unien teema on aina sama. Koulussa on keskipäivä (vaikka ulkona on aina pilkkopimeää), ja jäljellä on siis vielä 2-4 oppituntia. Se tuntuu minusta niin musertavan pitkältä ajalta, että tajuan, etten mitenkään voi selviytyä siitä. Päätän lähteä kotiin. Vaikka tiedän, etten pysty jäämään, yleensä pelkään tulossa olevaa opettajaa (/kapiaista) ja sitä, että lähtöäni pidetään rangaistavana lintsaamisena. Unissa, joissa opettaja on paikalla, hän yleensä kuitenkin ymmärtää sairauteni ja pitää itsestään selvänä, että olen täysin kyvytön mihinkään. #
Näihin ala-asteajan uniin liittyy lisäksi surumielisyyttä siitä mitä meistä on tullut. Minusta ihminen ei aikuistuessaan suinkaan aktualisoi lapsuutensa potentiaalia eli ikään kuin valmistu lopulliseksi itsekseen, niin kuin tapahtuma ehkä puhtaasti biologisessa mielessä tulisi tulkita. Sen sijaan hän vain vanhenee, enkä sillä siis tarkoita mitään kypsymisen kaltaista positiivista, vaan kaikkea vanhenemiseen liittyvää huononemista. Alkaen jo ulkoisesta olemuksesta, helvetti: aikuistuminen tarkoittaa sitä, että sileä, kaunis ja hajuton lapsi-ihminen rupsahtaa läskiseksi, karvaiseksi ja haisevaksi irtonahkasäkiksi. Enkeli muuttuu demoniksi, järkyttäväksi irvikuvaksi omasta entisestä itsestään. #
En silti suinkaan haluaisi palata lapsuuteen, sillä niin kuin jo ties kuinka monta kertaa olen kirjoittanut, lapsuus on elämän vittumaisinta aikaa. #