Thin, sort of stretched
#17957. Torstai, 28. huhtikuuta 2011 klo 9.30.00, kirjoittanut Jani. 2
Näin järjettömintä koskaan kokemaani unta, jossa mikään (ihmiset, asiat, paikat, tapahtumat) ei pysynyt hetkeä kauempaa samana, ja jota varjosti järjetön pelko siitä, että tämä on todellisuutta, josta ei voi herätä. Tuo heräämään kykenemättömyys korostui siksi, että kaikki ympärilläni viestitti kuitenkin, että on järjettömyydessään ihan unen kaltaista. #
Kyse oli kai jonkinlaisesta sekoamisen pelosta, ja toisaalta minä pelkään valveillakin juuri sitä, että jos muutokselle antaa vähänkään periksi, se alkaa lisääntyä ja lisääntyä kunnes elämä on juuri tuollaista Liisan Ihmemaata, jossa mikään ei pysy viittätoista sekuntia kauempaa samana. #
Juuri sellaistahan elämä todellisuudessa on. Pysyvyys, johon minä takerrun, on ihan oma keinotekoinen luomukseni, luonnoton Frankensteinin hirviöni. Ihmisen pitäisi kyetä elämään jatkuvasti muuttuvan todellisuuden kanssa, ja minä tiedän olevani ihan paska yksilö lajissani, kun en siihen pysty. Tai tarkemmin sanottuna minunkin jäykkyydelläni on muihin ominaisuuksiini yhdistettynä omat strategiset etunsa (perusta kultti, lisäänny sen kanssa kuin kani, kuole nuorena), muttei tällaista ole tehty kestämään parikymppistä vanhemmaksi. #
luulen että jokainen tavallaan takertuu pysyvyyteen, rutiineihinsa etc. nk. normaaliin elämään johon monilla kuuluu työ, perhe, loma mökillä. sellasta. ihmistä ei ole luotu jatkuvasti muuttumaan. elämän pitäisi olla tarpeeksi hidasta, mutta se vaikuttaa vaan nopeutuvan kaiken aikaa. vrt. tietokonepeli, esim. Crysis 2: vaikka kovaa tempoa pystyisi silmillä ja aivoilla seuraamaan niin kehon reaktiokyky ja motoriikka on (ainakin mulla) sitä tasoa ettei siinä vauhdissa pysyisi perässä minuuttiakaan. Halo: Reach on vielä pahempi kun ne alienit pomppii älytöntä vauhtia minne sattuu. vaikka treenaan aivojani kestää kehon tottua vauhtiin kovin kauan. sama tavallaan elämässä. ihmiskunta on tottunut hiukan hitaampaan kehitykseen vuosituhansien aikana, ja nyt yhtäkkiä kaikki kiihtyy kuin hiukkaskiihdyttimessä ja sitten vielä oletetaan että kaikki pysyisivät mukana. jos ei ole mitään pysyvää, rutiineita tai hitaampaa menoa arjessa niin ei pysykään. jokainen tarvitsee lepotaukoja.
meni vähän ohi..
näin harhoja nähneenä ihmisenä voi sanoa että tuollaiset on unissa jo pelottavia. sekoamisen pelko kai vaanii jokaisessa joka itsessään tunnistaa sellaisen oireet, ja on nähdäkseni terve reaktio. minä toivon joskus sekoavani koska silloin voin päästää irti ja olla vihdoin todellisesti vapaa kaikista kahleista mihin yhteiskunta minut kietoo. mutta antaa vaan sen tehdä, pääasia etteivät ihmiset enää koeta kahlita minua. :)