Öinä, joi­na en unek­si jotain poik­keuk­sel­lis­ta, kuten super­san­ka­ri­ta­ri­noi­ta, elän men­nei­syy­des­sä. Kor­kein­taan olen lukios­sa, toi­si­naan ala-asteel­la saak­ka. Jos herää­mi­nen näis­tä unis­ta tapah­tuu hitaas­ti niin, että ennen täyt­tä val­veu­tu­mis­ta tulen vain kevyes­ti tie­toi­sek­si sii­tä, että äsken näke­mä­ni oli unta, koen sen suun­nat­to­man surul­li­se­na. Tun­tuu muser­ta­val­ta, ettei minul­la ole sen tuo­reem­pia elä­viä muis­to­ja, jois­ta raken­taa uni­ku­via. #

Ei se minua val­veil­la sure­ta. Olen liu­ku­nut elä­mäs­tä kuo­le­maan niin hitaas­ti, ettei se mis­sään vai­hees­sa ole tun­tu­nut pahal­ta — päin­vas­toin, sii­hen on ollut hyvä syy. Vain nois­sa unis­sa läh­tö­pis­te tulee nyky­pis­teen rin­nal­le ver­tail­ta­vak­si, ja nii­den väli­nen ero pal­jas­tuu koko hir­vey­des­sään. Ja vie­lä sit­ten­kin minun on vai­kea sanoa mikä sii­nä hir­vit­tää. Se ilme­nee näkö­jään vain tie­dos­ta­mat­to­mal­le, joka kokee elä­mä­ni nykyi­sen värit­tö­myy­den kipeä­nä, luon­non­vas­tai­se­na. #

And the lynx which dwel­leth fore­ver in the tomb, came out the­refrom, and lay down at the feet of the Demon, and loo­ked at him stea­di­ly in the face. #

Edgar Allan Poe: Silence #