Kiet­sus että tämä van­ha tie­to­ko­ne on hidas. Ei ihme että revin tämän kans­sa her­mo­ni sil­loin, kun ei ollut parem­paa. Uut­ta­kin pitäi­si kyl­lä pik­ku hil­jaa päi­vi­tel­lä, ettei ajau­du samal­la lail­la nurk­kaan sen kans­sa niin kuin aina ennen. Mut­ta ehkä lop­pu­vuo­des­ta, kun Intel (toi­vot­ta­vas­ti) jul­kai­see Ivy Brid­gen. Se arva­ten­kin pudot­taa 32-nanois­ten San­dy Brid­ge­jen hin­taa muka­vas­ti. #

Mut­ta oikeas­taan piti kir­joit­taa erit­teis­tä. Aja­tus läh­ti liik­keel­le hel­le­kom­men­teis­ta. Kek­sin nimit­täin salil­ta tänään tul­les­sa­ni, että hikoi­lu on var­maan minul­le yksi iso psyyk­ki­nen teki­jä kun­toi­lun jäl­kei­sen hyvän olon syn­nys­sä. Yleen­sä vihaan hikoi­lua, kun se tapah­tuu tah­to­mat­ta ja vähi­tel­len, tah­rien joka pai­kan itseen­sä. Kun sen sijaan olen puser­ta­nut salil­la ker­ral­la kun­non hiet ulos, ja käy­nyt sen pääl­le suih­kus­sa, olo on äärim­mäi­sen puh­das. Siis enem­män kuin suih­kun jäl­keen nor­maa­lis­ti. Se on var­maan se tun­ne sii­tä, että olen erit­tä­nyt kehos­ta­ni kun­nol­la kuo­na-ainei­ta, ja olen siis puh­das pait­si ulkoa, myös sisäl­tä. #

Toi­sin kuin vaik­ka hel­teel­lä, kun sitä hikeä vain liruu ja liruu ja liruu ja liruu. Sehän on niin kuin oli­si jat­ku­vas­ti ripu­lil­la, mis­sään vai­hees­sa ei tule sel­lais­ta oloa että nyt se on ohi, nyt olen tyh­jä ja puh­das. Ja sen­hän minä tie­dän ihan lii­an hyvin, mil­lais­ta pas­kaa se taas sit­ten on. #