Näin taas “minä, yksi­näi­nen pie­ni lap­si yksi­näi­ses­sä pie­nes­sä per­hees­sä­ni” -unia­ni vii­me yönä. Joh­tuu var­maan­kin psy­ko­lo­gi­tauos­ta. Olen kyl­lä näh­nyt nii­tä ennen tätä tau­koa­kin, mut­ten nyt vähään aikaan. Niis­sä olen siis pie­ni, mei­tä on ehkä vie­lä vain kol­me (pik­ku­ve­li ei ole vie­lä syn­ty­nyt), ja kaik­ki on seit­se­män­kym­men­tä­lu­ku­lai­sen rus­ke­aa, ilma­kin on kel­ler­tä­vää niin kuin sil­loin kuvien todis­ta­mas­ti oli, ja pääl­ly­vaat­teet muis­tut­ta­vat värien­sä lisäk­si muo­toi­lul­taan nykyi­siä alus­vaat­tei­ta. #

Kes­kei­sin­tä kui­ten­kin on se loh­du­ton yksi­näi­syy­den ja pie­nuu­den tun­ne, joka ei siis ole vain minun hen­ki­lö­koh­tais­ta yksi­näi­syyt­tä­ni ja pie­nuut­ta­ni, vaan joten­kin koko mei­dän per­he on kuin mikä­kin mitä­tön kaar­na­lai­va val­ta­me­res­sä, aivan jär­jet­tö­män pie­ni ja yksi­näi­nen ja uha­na­lai­nen. Muu maa­il­ma ihmi­si­neen on kyl­lä ilmei­ses­ti ihan nor­maa­lis­ti ole­mas­sa, mut­ta me olem­me joten­kin sii­tä eris­tyk­sis­sä, niin koros­tu­neen yksin kuin vain voi vail­la lau­man tukea ole­va kädel­li­nen tun­tea ole­van­sa. #

Jois­sain näis­tä unis­ta yri­tän vies­tit­tää äidil­le tätä pie­nuu­den ja eris­tyk­sis­sä ole­mi­sen tun­net­ta, mikä minus­ta aivan ilmei­ses­ti vaa­ran­taa koko mei­dän pik­ku per­heen ole­mas­sao­lon jat­ku­vuu­den, mut­ta äiti nuk­kuu tai on töis­sä tai vihai­nen tai kuin minul­la ei oli­si­kaan hätä niin kuin oikeas­ti on. #

Tämä saat­taa olla muis­to jos­tain oikeas­ta koke­muk­ses­ta (joka puo­les­taan on saat­ta­nut perus­tua todel­li­seen tilan­tee­seen tai sit­ten ehkä vain johon­kin sel­lai­seen, mil­le las­ta ei oli­si pitä­nyt altis­taa, jon­ka poh­jal­ta olen alle kol­mi­vuo­ti­aan kyvyil­lä­ni kehi­tel­lyt kuvan mei­tä uhkaa­vas­ta asias­ta), tai sit­ten todel­li­suu­des­sa kak­si­kym­men­tä vuot­ta myö­hem­pien koke­mus­te­ni pro­ji­soin­tia men­nee­seen. #