Väsyt­ti aamul­la taas ihan saa­ta­nas­ti. Pys­tyin ihme kyl­lä sil­ti vään­täy­ty­mään ylös ja uima-altaal­le, vaik­kei siel­lä opet­ta­jaa tänään ollut­kaan. Räpi­köin vain oma­toi­mi­ses­ti, enkä tie­dä oli­ko sii­tä pal­jon­kaan hyö­tyä. Rin­tauin­ti on per­ke­leen vai­ke­aa, se tun­tuu ihan vam­mai­sel­ta koko lii­ke­sar­ja. Tai siis minä tun­nun sitä teh­des­sä­ni. #

Sit­ten menin ohjaa­jan tapaa­mi­seen. Sanoin että nyt pais­ka­taan har­joit­te­lu­hom­mat mäkeen ja kes­ki­ty­tään sii­hen jat­ko­suun­ni­tel­ma­hom­maan, jos­ta vii­me vii­kol­la oli puhet­ta. Se on rek­ry­toin­tioh­jel­ma, jos­sa kou­lut­tau­du­taan jon­kun fir­man puit­teis­sa ja jos­ta peri­aat­tees­sa pitäi­si sit­ten pääs­tä sii­hen kou­lu­tus­ta vas­taa­vaan teh­tä­vään sii­nä fir­mas­sa. #

Koti­mat­kal­la ihmet­te­lin ihmi­siä, että mikä nii­tä oikein lii­kut­taa. Liik­ku­vat niin kuin vie­te­ri­au­tot, vie­te­ri aina aamui­sin kireäl­le vedet­ty. Kul­ke­vat jalan, sil­mis­sä jän­ni­tys sii­tä mitä päi­vä tuo tul­les­saan, toi­vo sii­tä jos vaik­ka jota­kin hyvää­kin. #

On aika yksi­näis­tä tämä, elä­mä vie­te­ri­au­to­jen jou­kos­sa. #