Hukka
#25564. Torstai, 15. maaliskuuta 2012 klo 15.39.50, kirjoittanut Jani. 4
Ihme asioita minäkin hukkaan. Kameran muistikorttia en ole nähnyt sen jälkeen, kun tyhjensin kuvat mielenosoituksesta täällä kotona tietokoneelle. En minä sitä korttia housuntaskussani ole kantanut, aina jossain asiaankuuluvassa paikassa. Ja nyt sitä ei yhtäkkiä ole missään. #
Nyt sitten huomasin tässä justiin, etteipä nävy pinsettejä tässä. Ne siivosin tästä pöydältä suursiivouksen yhteydessä, siitä olen aika varma. Mutta eipä niitä enää ole missään, ei ole tuolla eteisen laatikossa johon enimmän osan tässä pöydällä lojuneesta romusta siivosin. #
(Siivouspäivä oli ennen mielenosoitusta, joten muistikortti ei kadonnut samassa tilanteessa.) #
Minulla on niin kova itseluottamus, että näissä tällaisissa tilanteissa vaikuttaa todennäköisimmältä, että joku on murtautunut tänne (jälkiä jättämättä) varastaakseen minulta (esim.) pinsetit. #
Sinä et ehkä ole lukenut niin paljon Viirua ja Pesosta kuin minä viime aikoina, joten kerron salaisuuden: nurkissasi asuu muklia. Heitä saa myös pehmoleluina.
Muklista on näköjään blogattu ihan virallisillakin kanavilla. Oikein arvasit, tätä ennen en niistä ollut kuullut. Viiru ja Pesonenkin on minulle vain nimenä tuttu.
Käsitykseni suomalaisesta lastenkirjallisuudesta on muuten, nyt huomaan, paljon positiivisempi kuin käsitykseni aikuisten-. Tietenkään en ole varsinaista kohdeyleisöä, mutta siis pidettyjä ja laadukkailta vaikuttavia satumaailmoja osataan lapsille tässä maassa luoda vieläkin, niin kuin silloin noin sata vuotta sitten, kun minä olin lapsi.
Parhaat lastenkirjat ovat niitä, jotka eivät aliarvioi kohdeyleisöään. Tuntuu että sellaisia on nykyään enemmän kuin omassa lapsuudessa, vaikka totta kai nykyisinkin on kaikenlaista lässynlässyn-kuraa, se pitää vain osata kiertää kaukaa.
Viiru ja Pesonen ovat loistavia kirjoja, eivät tosin suomalaista alkuperää, vaan ruotsalaisen Sven Nordqvistin luomuksia. Tarinat ovat hauskoja, ei ole yksi eikä kaksi kertaa kun olen kirjoja ääneen lukiessa purskahtanut nauramaan. Parasta niissä on silti kuvitus. Nordqvistin maailma on erittäin pohjoismaalainen, erittäin maanläheinen, ja kuitenkin maustettu isolla annoksella lapsen näkökulmaa.
Hänen kirjoistaan hienoin on Hurja hassu siskoni, jonka tarina on kylläkin totaalisen toisarvoinen, mutta jonka valtavista aukeamakuvista minkä tahansa ottaisin heti seinälleni isona julisteena jos löytäisin jostain.
Aa, tosiaan, olisin aivan luullut Viiru ja Pesosta suomalaiseksi.