Luin­pa elä­mä­ni toi­sen Bret Eas­ton Ellis -kir­jan, Lunar Par­kin lop­puun. (Tätä ennen olen luke­nut vain Ame­ri­kan Psy­koa.) Lunar Par­kin alku­puo­li ete­ni taval­lis­ta tah­tia­ni hitaas­ti, mut­ta lop­pu­puo­lel­la meno oli sen ver­ran tiuk­kaa, että ahmin useam­pia­kin kap­pa­lei­ta ker­ral­la (taval­li­ses­ti kor­kein­taan yhden, useim­mi­ten vähem­män). Ja oli­pa surul­li­nen se lop­pu! Eli oikein hyvä kir­ja. #

Ellis on kuu­lem­ma sano­nut teh­neen­sä Lunar Par­kil­la kun­ni­aa Step­hen Kin­gil­le sekä lap­suu­ten­sa sar­ja­ku­va­leh­dil­le. Mik­sei­vät kir­jai­li­jat pidä näi­tä oma­na tie­to­naan! Vaa­din, että kir­jai­li­jat anta­vat ainoas­taan lausun­to­ja, joi­den mukaan he ovat puur­ta­neet anka­ras­ti luo­mi­sen tus­kas­sa, ja tie­toi­ses­ti koo­dan­neet kir­joi­hin­sa vain ääret­tö­män pai­na­via mer­ki­tyk­siä, joi­ta tark­kaa­vai­nen luki­ja saat­taa löy­tää! Eivät­kä mis­sään nimes­sä tuol­lai­sia, jois­ta voi­si pää­tel­lä, että tämä kir­ja nyt oli vain täl­lai­nen heit­to, vähän jotain viih­dyt­tä­vää kai tavoit­te­lin. Seu­raa­vak­si ehkä sit­ten jotain muu­ta. #