#

Ja kat­so: unes­sa minä mat­ka­sin 1990-luvul­le. Kuun­te­lin Björ­kiä, kat­se­lin Salai­sia kan­sioi­ta, ja koh­ta­sin itse­ni sil­loin. #

Ja minä sanoin minul­le: älä ole niin anka­ra itsel­le­si. Älä tee nii­tä vir­hei­tä, jot­ka tulet teke­mään, vaan luo­vu niis­tä­kin taa­kois­ta, jot­ka olet jo kan­taak­se­si otta­nut. #

Ja minä itkin, taas minä itkin unes­sa itse­ni täh­den, sil­lä minä tie­sin, että tämä kaik­ki oli vain näkyä, enkä minä enää palaa sin­ne, eikä mitään ollut teh­tä­vis­sä. Kaik­ki tapah­tui niin kuin tapah­tui, ja se oli todel­lis­ta. Näin värien haa­lis­tu­mi­sen, elä­vän katoa­mi­sen, sen miten kaik­ki valui sor­mie­ni lomit­se niin kuin vesi. #

Ja kat­so: vaik­ka kaik­ki on saman­lais­ta, ei mikään ole niin kuin sil­loin oli, enkä enää kos­kaan saa 1990-lukua takai­sin. #