Askel
#12335. Sunnuntai, 28. maaliskuuta 2010 klo 12.16.16, kirjoittanut Jani. 12
Ei ole olemassa mitään totuutta, ei mitään pyhyyttä, ei mitään moraalia muuta kuin se, minkä ihmiset itse itselleen rakentavat, vaikka he itse uskoisivatkin sen olevan peräisin itsensä ulkopuolelta. Sekään, minkä he itselleen rakentavat, ei ole pysyvää vaan liukuvaa, ei vain pitkällä aikavälillä, vaan käytännön hetkestä hetkeen, eikä näin ollen ole olemassa muuta kuin idea, ihmisen kuvitelma jostain edes hetken pysyvää muistuttavasta, jonka tämän takia haluan kokonaan hylätä: miksi uskotella itselleen olevansa jotain muuta kuin mitä käytännössä on? #
# Olen mitä olen, hetkestä hetkeen, jotain muuta kuin eilen olin, enkä huomenna enää ole sitä mitä olin tänään; miksi väittäisin olevani, miksi kukaan sitä minulta saisi edellyttää? Ei ole kyse siitä, mitä haluan olla, vaan siitä, mitä olen, halusinpa tai en, enkä edes haluaisi, mutta olen, enkä voi sille mitään, ei kukaan voi. Voi vain joko jatkaa itseä koskevien kuvitelmiensa elättämistä tai sitten katsoa silmästä silmään sitä mitä mitä on --- sitä mitä ei ole. #
Tämän tiedän tänään. #
Sehän on vaan hyvä, että on olemassa monenlaisia ratkaisuja ja ajattelutapoja. Sellainen on potentti ominaisuus mietiskeleväisessä eläimessä eloonjäämisen ja kehittymisen kannalta. Lukkoon lyöty moraali on samalla lukkoon lyöty maailma: staattinen ja kuollut tila, jossa ei synny, eikä kehity mikään. Ihminen joutuu miettimään ja puntaroimaan hyvänsä ja pahansa, ja se on elämisen edellytys. Hyvä ja paha todella syntyy olennosta itsestään, mikä sille on hyvää ja mikä pahaa. Mutta ei se minusta olennon arvoja millään tavalla vähennä tai tuhoa, ettei niitä ole olemassa absoluuttisesti. Tai no, minulle ei ole tästä tiedosta kehittynyt minkäänlaista arvokriisiä tai rampauttavaa relativismia.
Sitäpaitsi Nietzsche itse hylkäsi nihilismin. Se oli ennustettu arvokriisi, mutta Nietzsche ei väittänyt, etteikö siitä ole mahdollista päästä läpi. Ihminen vain joutuu miettimään olemisensa uudestaan. Anarkismi vaikuttaa vähän liian infantiililta riekkumiselta minun makuun.
Et siis ehkä ole koskaan ollut kasvotusten arvojesi vaillinaisuuden kanssa, tarvinnut jotain tukevaa mihin nojata ja löytänyt vain usvaa ja aaveita. Tieto tästä arvojen huteruudesta ei sinänsä aiheuttaa tuskaa, vaan kivulloista on vasta se, kun sen, ettei mitään pelastusta kerta kaikkiaan todellakaan oikeasti ole, tuntee luissaan ja ytimissään. Minäkin olen ajatellut enemmän tai vähemmän tähän tyyliin aina, mutta aiemmin pidin sitä pelkästään vapauttavana, kun tiesin tietäväni miten maailma makaa. Sitten rota volubilis kääntyy, ja sitä huomaakin katselevansa samoja asioita hiukan eri näkökulmasta.
En tiedä miksi vetoat Nietzscheen ikään kuin juuri hänen ajattelustaan saisi tuollaisen tukevaa nojaa tarjoavan kainalosauvan. Sehän olisikin vallan herkullista kohtalon ivaa!
Jos moraalisi kieltää sinulta infantiilin riekkumisen, siihen en luonnollisestikaan voi sanoa mitään. Voisin tosin kyllä kysyä, että oletko varma, että se on sinun moraalisi, eikä jonkun toisen.
Ehkä sillä on jotakin tekemistä sen kanssa, että en ole koskaan ollut uskonnollinen. Huomasin jo ihan pienenä, ehkä neljä- viisivuotiaana, että en usko korkeampiin voimiin, eikä minussa ole mitään tunnetta jumalasta tai mistään itseäni suuremmasta. Ei ole mitään absoluuttista, mikä olisi sortunut. Jotenkin ja jollakin mekanismilla minuun on kasvanut voimakas ja vahva sisäinen tuki ja varmuus siitä, että minä itsessäni on jotakin, mikä kantaa. Ja niin se on kantanutkin. En ole koskaan ollut tyhjän päällä, minulla on aina ollut itseni. Kyse ei siis ole arvojen vaillinaisuudesta, vaan perusturvan ja -luottamuksen vaillinaisuudesta. Arvohan on vain suunta, minne mennä ja moraali keino hankkiutua siihen suuntaan. Siinä ei ole missään kohdassa koloa pelastukselle, siis eihän arvoon voi ripustautua sen enempää kuin ilmansuuntaankaan ja moraali saattaa murentua, kun painetta vaan lisätään tarpeeksi. Arvo ei voi olla ydin, jonka ympärille persoonan voi rakentaa (tai siis, juu, voi olla, mutta sama rakentaa tosiaan ilman päälle). Persoona on oma erillinen itsensä, jolla pitäisi olla ydin, jotta se voi valita arvoja.
Uskonto on vähän laajempi asia kuin pelkkä arvokokoelma, mutta siihen minulla ei ole paljoa sanottavaa, kun en ole uskonnollisuutta kokenut. Nihilismi on tietysti minusta vastenmielistä, mutta ehkä se mahtuu olemaan olemassa. En tue Nietzcheen (en edes pidä filosofeista), kunhan mietin, miksi ja miltä pohjalta sellainen ajatussuunta elää ja kukoistaa, jonka sen luoja jo hylkäsi riittämättömänä ja yksipuolisena. Siis jos kirjoittaisi pohdiskelun ihmisen arvokriisistä ja sen ilmenemisestä, mutta olisikin lopputulemassa eri mieltä, niin joku tarttuisi vain siihen pelkkään kriisiin ja alkaisi julistaa sitä. Se on huono referaatti.
Juu, minullahan voi olla vaikka mitä vanhempien ja koululaitoksen ja yhteiskunnan aivopesemiä ajatuksia, mutta niitä voi aina harkita ja miettiä, mitä niistä seuraa ja mistä ne kertoo. Se taitaa kuitenkin olla järki, kun kieltää minulta infantiilin riekkumisen, ei moraali. Minä arvostan järjestäytynyttä yhteiskuntaa ja minun korkeakoulutusta ja tutkimusrahoitusta, terveydenhuoltoa ja sosiaaliturvaa. Ei vaan inspaa yhtään polttaa sairaaloita ja ampua poliiseja ja hajottaa eduskunta ja pistää paskaksi mitään pelkän arvotyhjiön takia ja silkoista impulsseista. Minä pidän ihmisistä ja yhteiskunnasta, ja tämä kökkö demokratia kelpaa ihan vallan mainiosti minun päämääriin. Anarkismi ei paljoa mieti motiivejaan, eikä käytännöllisiä seuraamuksia. Sellainen umpihatarasti perusteltu tuhoaminen ei todellakaan ole minun makuni mukaista. Yhteiskunnasta irtaantuminen onnistuu vallan hyvin ilman riekkumistakin, sen kun vain pakkaa tavaransa ja muuttaa erämaahan tai Kongoon, jos tykkää anarkian todellisuudesta. Voi vain kuvitella, mitähän se mahtaa tarkoittaa, että kaikki muutkin pitäisi pakottaa elämään omaa vihaa ja aggressiota. Ei voi veronmaksukaan ja suhteellisen löyhä laki niin paljoa vituttaa.
Rehellinen ollakseni en muista kovinkaan hyvin Nietzschejäni, vaikka olen luullakseni joskus niitä lukenutkin. Tämä disclaimerina sille, että tämänhetkisen mielikuvani mukaan Nietzschekin oli niitä tyyppejä, jotka ovat nuoruuden hulluudessa keksineet jotain niin suurta, etteivät sen implikaatiot koskaan täysin mahtuneet edes keksijän omaan käsityskykyyn. (Tällainen anekdoottimainen idea minulla on myös mm. Einsteinista.) Sellaisessa näkyy minusta välähdyksenomaisesti ja äärimmäisen liikuttavasti inhimillisen raja.
Olet luultavasti täysin oikeassa tuossa, mitä sanot perusturvallisuuden merkityksestä. Laajentaisin sitä vielä siten, että heikko pohja on helpompi murtaa kuin vahva, muttei vahvakaan ole täysin murtumaton. Väitän siis, että sinullakin on absoluutti: tuo tunne kantavasta minäitsestä. Kun se murtuu, näet sen aivan uudella tavalla, ikään kuin näkisit vaurioituneen silmäsi, jonka olemassaolosta olet kyllä aiemminkin tiennyt, mutta jota et ole koskaan todella sen itsensä avulla aistinut. Murtunut absoluutti jättää tyhjiön, jonka voi täyttää kuvitelmilla (uskonto), tai sitten todeta itselleen rehellisesti, että kaikki tyhjiön täytteet ovat vain itsepetoksen eri muotoja, ja siksi siis: nihilismi.
Kehotan sinua perehtymään anarkismiin (Wikipedia on ihan hyvä lähde), sillä tietosi siitä vaikuttavat lyhyen kuvauksesi perusteella hiukan hatarilta. Anarkonihilismi, jota minä ajan, ja jota kuvauksesi lähinnä vastaa, on vain yksi äärimmäisyys valtavan monikärkisessä piikkipallossa. Itse asiassa se on tähän mennessä tutkimistani se kaikkein hämäräperäisin ja marginaalisin, if you’ll excuse my pun. Omasta puolestani voin sanoa, ettei verojen maksaminen voisi kauemmaksi motiiveistani osua, sillä en maksa muita kuin välillisiä veroja. Lisäksi olen täysin samaa mieltä siitä, että vaikkapa nyt Suomen laki on suhteellisen löyhä. Valitettavasti ilmeisesti juuri sen varjolla ihmiset pystyvät ostamaan rauhan omaltatunnoltaan, kun luopuvat täälläkin oikeuksistaan noin vain. Fasistisessa valtiossa on siinä mielessä helpompaa olla anarkisti: voitettavaa olisi niin paljon enemmän. (Käytäntö on sitten tietysti aivan toista, mutta taistelu on joka tapauksessa kummankinlaisissa valtioissa sama.)
Kiitos muuten taas, kun palaat tunnollisesti tänne kommentoimaan, vaikka täällä kovaa vääntöä käydäänkin. Pakko myöntää, että sisäinen seksistini koettaa välillä nalkuttaa takaraivossani, että minun pitäisi käyttää avokämmeniä, jotten satuttaisi sinua.
No minähän tiedän senkin, ettei Einsteinin nerous ollut ihan niin yksilöllistä kuin populaarikulttuurissa ajatellaan: Einstein oli aika huono konstruoimaan ideoitaan matemaattisesti, ja varasti häikäilemättä omiin nimiinsä ideoita, eivätkä ne Einsteinin omatkaan ideat ihan tyhjästä syntyneet, vaan kaiken jo tutkitun päälle. Suhteellisuusteoriansa jälkeen Einstein asettautui vastustamaan seuraavaa nousevaa teoriaa, kvanttimekaniikkaa, koska se ei tuntunut intuitiiviselta, ja oli väärässä. Ennen kuin valon taipuminen todella havaittiin, Einsteinin teorian kanssa kilpaili suomalaisen Gunnar Nordströmin painovoimakenttäteoria, joka ennusti kaiken muun, paitsi valon taipumisen.
Kuka tahansa voidaan todella murtaa, ja sitä harjoitetaan systemaattisesti ympäri maailman. Pelkästään jo Suomen armeijassa käytetään koulutuksessa keinoja, jotka rikkovat persoonaa ja tekevät siitä paremmin sopeutuvan mutterin koneistoon. Ei se vielä mitään kidutusta ole, mutta harkittua ja tahallista. Väkivaltaisissa perhesuhteissa eläneet on myös murrettu monin tavoin, ja se on melkein yhtä yleistä. Mutta murrettukin ihminen voi siitä selvitä, eikä sen prosessin päässä ole todellakaan aina tai edes pääsääntöisesti ihmisviha, arvojen murentuminen ja anarkia, vaan hyväksyntä, arvojen uudelleen rakentuminen ja toipuminen. Onhan siinä nyt eroa, antaako avohaavansa parantua vai repiikö muille samanlaiset, että varmasti tietävät, millaista se on, kun pohja putoaa.
Tuo vaatimus nihilismiin ainoana tienä, joka ei ole itsepetosta, on aika mahtipontinen ja yksisilmäinen tapa katsoa maailmaa. Sen lähtöoletus on jo vähän kiero: ellei maailma ole reilu ja oikeudenmukainen, absoluuttinen, selvä ja selkeä, millään ei olekaan mitään väliä ja arvot suuntina pelkkää kuvitelmaa ja tuhkaa, koska ne eivät takaa mitään ja kaikista hienoista arvoista huolimatta voi joutua kidutetuksi ja muserretuksi, niin ettei jäljelle jää kuin kituva kuori. No enpähän ole koskaan arvoja pitänytkään vakuutuslaitoksena, että sieltä se korvaus tulee, kun kolahtaa. Näkökulma on vähän sama kuin, jos en voi nähdä täydellisesti, olen loogisesti täysin sokea, enkä voi erottaa enää oikeaa vasemmasta - ja samalla jättää kätevästi kaikki muut aistit ja varsinkin painovoiman huomioimatta. Nihilismi on ihan yhtä itsepetosta luulossaan ymmärtävänsä maailmaa ja ihmisiä oikein ja muka jotenkin objektiivisesti. Siinä on äärimmäisen mustavalkoisesti värittynyt taustaoletus jo ensimmäisenä vastassa, sen kun onnistuu hyväksymään, niin loppu luiska on varmaan liukas ja vauhdikas meno egoistiseen tyhjyyteen. Jonnekin kuoppaan, josta voi huudella toisille ihmisillä näiden tyhmyyksistä ja luuloista ja harhoista. Pöh, ei maistu tuollainen kakku minulle. Vaadin taustaoletuksilta jämäkämpää otetta ja päätelmiltä vähän tujumpaa logiikkaa kuin mitä nihilismillä on tarjota.
Mikäs tässä on väitellessä. Muistuttaa vähän elämänkatsomustiedon tunteja: siellä oli aina joku nuori miesnihilisti, joka vääntyili eksistentialistisessa tuskassaan, yksi hippi, yksi viherpiiperö, joku milititantti tyyppi ja minä. Sillä erolla, että silloin minulla oli vähemmän mielipiteitä. Hipistä tuli uskovainen, viherpiiperöstä varhaiskasvattaja, militantista tyypistä filosofi ja nihilisti taisi kuolla. Served him right. Olen kyllä perehtynyt anarkismiin pintapuolisesti ja se kuului muiden aatesuuntausten mukana opetussuunnitelmaankin, mutta sen päämäärät, toimintatavat ja julistukset eivät nappaa ei niinku yhtään. Minä olen poliittisesti liberaali, ja se on ihan hyvä ja pragmaattinen tapa vastata fasismiin ja puolustaa oikeuksia, mutta tuhovimma siitä puuttuu ja siinä on yhteiskuntaa rakentavia ja uudistavia piirteitä enemmän kuin rikkovia tai staattisia.
Miten voi kommenttilaatikkokeskustelussa käyttää avokämmentä? Olla menemättä törkeimpiin henkilökohtaisuuksiin, mutta vähättelee silleen vähäsen? Käyttää vain keskivahvoja ilmauksia ja jättää kiroilun ja nimittelyn pois? Perustelee mielipiteitään vähän helpommin, silleen naisen logiikalle ymmärrettävällä tavalla?
Mikä sinusta tuli, siis siinä missä esim. nihilisti heitti henkensä?
Avokämmenellä sanon “ehkä”, “voi olla”, “minusta” ja niin edelleen sen sijaan, että jättäisin sanan sanomatta tai sanoisin sen tilalla “on” tai “ehdottomasti”.
Minusta ei ole tullut vielä mitään, pelkkä mahdollisuuksien pussi, seisahtunut kello. Minusta tuli melkein luonnontieteilijä.
Silloin nuorempana en tykännyt väittelystä, se oli jotenkin tosi rasittavaa ja minua vaivasi se, että kaikki ovat elämässään niin alussa, että sanat ja aatteet ja mielipiteet olivat vielä pelkkiä nuppuja ja epäselviä muturykelmiä. En sietänyt sitä haparoivuutta. Nykyään pidän keskusteluista ja väittelyistä, ja haparoivuus onkin mielenkiintoista. Mikään tuskin on muuttunut kuin minä suhteessa itseeni ja maailmaan.
Enpäs olisi sellaista retorista eroa juuri huomannut, koska opettelen itse käyttämään lievennyksiä kohteliaisuudesta ja kannustuksesta, ja koska en halua vaikuttaa mielipidejyrältä (jota en ole). Eihän väitteen jyrkkyys esimerkiksi lisää sen uskottavuutta tai perusteluja yhtään, mutta toisen keskusteluhaluihin se voi enemmän vaikuttaa, jos siinä on se jyräämisen maku. Minulla se ei vain liity mies/naisasiaan millään tavalla. Keskustelevathan miehet keskenäänkin ihan asiallisesti, eikä kukaan siitä ajattele, että siinä uroot suojelevat toisiaan loukkaantumiselta. Naisten kanssa saa tosin harvemmin väitellä, koska naiset väistävät, myöntelevät, lieventävät ja pitävät todelliset ajatuksensa ominaan. Tahtoisin oppia vaihtamaan ajatuksia myös näiden varovaisten kanssa.
Et sinä minusta jyrältä vaikutakaan, hieman julistuksenhaluiselta vain ja keinoarsenaaliisi kuuluu hienovarainen vittuilu, eli ei mitään sellaista mistä minulla olisi varaa valittaa.
Miksi sinusta ei tullut luonnontieteilijää? Lähinnä, että etkö sitten lopulta halunnutkaan sellaiseksi? (Sano vain jos menen liian henkilökohtaisiin, kunhan uteliaisuuttani kyselen.)
Minä taistelenkin hyvyyden puolesta pahuutta vastaan. Minulla on sellainen sosiaalidemokraattisen viittasankarin kasvatus. Mutta ei minulla nihilistien ja anarkistien lisäksi ole paljoa inhokkeja, vain gootit ja fanaatikot ja äärikonservatiiviset änkyrät sekä Nasu ja Myyrä. Suurin osa ihmisistä ei siis kuulu inhokkeihin, ja yleensä olen sitä mieltä, että inhokkien pitää saada elää rauhassa ja kukaan ei koskaan ole pelkkä tyyli tai aatesuuntaus, mutta kyllä sitä nyt saa vähän inhota asioita, jos on näin valistunut kuin minä. (pilkka siis kohdistuu minuun itseeni ihan yhtä usein kuin muihinkin ihmisiiin, joten se on oikein reilua)
Sairastuin keskivaikeaan masennukseen ja jouduin jäämään sairauslomalle, ja opinnot jäivät kesken. Siitä on jo kolme vuotta ja olen vieläkin sairauslomalla. Nyt on vähän auki, jatkanko niitä loppuun vai tekisinkö jotakin muuta. “Melkein” viittaa siis enemmän menneeseen kuin tulevaan. Opinnot ovat olleet hyvin mielenkiintoisia ja olen pitänyt niistä, mutta tutkijan työnkuvasta en enää ole varma, tahdonko sellaista.
Sehän se luonnontieteissä on ongelmana, että niitä on mielenkiintoista harrastaa, mutta ammattivaihtoehdot ovat aika ankeita.
Niin, jos tarkoitat niitä pätkätöitä ja jatkuvaa epävarmuutta rahoituksen ym. kanssa ja siitä aiheutuvaa kilpailua muiden massatuotettujen tohtorien kanssa, jolloin ylityöt ilman mitään korvausta on enemmän sääntö kuin poikkeus ja työtahti on tiukka, ynnä muita sosiaalisia ongelmia, kuten apurahatutkijan joutuminen minimiäitiyspäivärahalle/ peruspäivärahalle, jos hankkii perhettä, jää työttömäksi tai sairastuu. Itse tutkimus kyllä olisi mielekästä. Yrityspuolella taas olisi paljon kaikenlaista, mutta se taas ei kiinnosta minua.
[…] jos voin, pitääkö minun sen jälkeen aloittaa jokainen hetki tällä samalla valinnan tekemisel…? […]