Minul­la on tar­ve olla arvo­kas ja mer­ki­tyk­sel­li­nen. En tie­dä onko se ylei­sin­hi­mil­li­nen tar­ve, jon­ka muut pys­ty­vät tyy­dyt­tä­mään, vai olen­ko poik­kea­va jo sii­nä, että koen tuol­lais­ta tar­vet­ta. Joka tapauk­ses­sa minus­ta vai­kut­taa sil­tä, että muil­le sii­tä tar­pees­ta ei koi­du vai­keuk­sia niin kuin minul­le. #

Olen jos­kus muo­toil­lut saman asian eri kan­til­ta siten, etten usko ole­mas­sao­lon oikeu­tuk­seen perus­läh­tö­koh­ta­na, vaan se tulee joten­kin ansai­ta. Tuon oikeu­tuk­sen ansait­se­mi­nen edel­lyt­tää sitä, että juu­ri minä olen se, jon­ka tulee toteut­taa ansait­se­mi­se­ni muo­to käy­tän­nös­sä. Mikään sel­lai­nen, johon pys­tyi­si kuka tahan­sa, tai yli­pään­sä kukaan muu kuin minä minun tilan­tees­sa­ni, ei siis kel­paa. Minun täy­tyy toi­sin sanoen olla ainut­laa­tui­nen. #

Ongel­ma on sii­nä, etten usko ole­va­ni ainut­laa­tui­nen. En usko kenen­kään ole­van. Ihmis­ten väli­set erot ovat kuin muu­ra­hais­ten väli­siä ero­ja: niil­lä ei ole mitään mer­ki­tys­tä. Kuka tahan­sa voi­si minun tilan­tees­sa­ni teh­dä sen mitä minä teen, eikä sil­lä, mitä juu­ri minä teen, ole näin ollen mitään mer­ki­tys­tä. Ei ker­ta kaik­ki­aan mitään. Voi­sin vaih­taa paik­kaa kenen tahan­sa kans­sa, eikä kukaan edes kum­man­kaan lähi­pii­ris­sä huo­mai­si mitään. #

Aiem­min yri­tin etsiä elä­mäl­le­ni täl­lais­ta ainut­laa­tuis­ta mer­ki­tys­tä koet­ta­mal­la olla mer­ki­tyk­sel­li­nen toi­sel­le ihmi­sel­le. Sehän on tie­tys­ti viho­vii­mei­nen vir­he, se. Veik­kaan, että niil­lä, joil­la on kes­tä­vä käsi­tys omas­ta mer­ki­tyk­sel­li­syy­des­tä, tuo koke­mus kier­tyy juma­lan, oman itsen tai jon­kun muun yhtä ympä­ri­pyö­reän abstrak­tion ympä­ril­le. Sel­lai­nen tekee sii­tä vahin­goit­tu­mat­to­man. #

Samal­la se vai­keut­taa kom­mu­ni­koin­tia, sil­lä ihmi­sen, jol­la on tuol­lai­nen kes­tä­vä koke­mus omas­ta perus­ta­van­laa­tui­ses­ta ole­mas­sao­lon oikeu­tuk­ses­ta, on hyvin han­ka­la ymmär­tää sel­lais­ta, jol­ta se puut­tuu. Vas­taa­vas­ti taas minus­ta omaan mer­ki­tyk­sel­li­syy­teen­sä usko­vat vai­kut­ta­vat joten­kin… vajail­ta. Siis sel­lai­ses­sa har­mit­to­mas­sa mie­les­sä, niin kuin usko­vai­set kai muis­ta­kin ei-usko­vai­sis­ta kuin minus­ta. Niin kuin että, “sinul­la on sel­lai­nen mie­li­ku­vi­tus­ka­ve­ri joka pitää sinus­ta huol­ta, ja mikäs sii­nä, jos se ker­ta tekee elä­mäs­tä­si kivem­paa.” #