Itsetunto
#13123. Sunnuntai, 13. kesäkuuta 2010 klo 12.34.22, kirjoittanut Jani. 9
Tarvitsisin tähän sanan, joka kuvastaisi ikään kuin ihmelääkkeen vastakappaletta: ongelmanaiheuttajaa, joka on selkeäpiirteinen ja siis helposti eristettävissä muista samaan ongelmaan kietoutuneista seikoista. Se muistuttaa ihmelääkettä sikäli, että molemmat ovat useimmiten pelkkää toiveajattelua, ja molempiin ihmismieli on kerran sellaisen keksittyään hanakka tarttumaan huolimatta tuosta, että todennäköisyydet puhuvat sitä vastaan. #
No joka tapauksessa, sellaisen keksin itselleni eilen: itsetunto. Sehän on näitä kansanpsykologian merkityksettömimmiksi laimentamia käsitteitä: oman itsetunnon huonoutta tuntuvat ainakin Suomessa kutakuinkin kaikki joskus valittavan. Minä en ole koskaan pitänyt omaa itsetuntoani huonona, mutta eilen tulin ajatelleeksi tuota käsitettä pelkästään sen nimen kautta, vailla siihen yleensä tai edes psykologiassa liitettyjä merkityssisältöjä. #
Itsetunto. Tuntoa itsestä, tuntemus itsestä. Mitä jos sellainen puuttuu ihmiseltä? #
Tajusin salamana, että tässä voisi olla selitys sille, miksi sosiopaatit ovat minusta niin kiinnostavia: heillä on samanlainen tunnottomuus (eli tunnon puute), mutta heillä sokea piste osuu muiden (sosiopatia) ihmisten kohdalle. Minulla sen sijaan on mielestäni tunto toisten ihmisten ihmisyydestä, mutta entä omastani? En olisi niinkään varma siitä. #
Tämä voisi myös selittää kaikkivoipaisuuskuvitelmia, joita olen joskus itsestäni elätellyt: mikä voisi seistä sellaisen ihmisen tiellä, joka on kykenemätön tuntemaan sääliä, tai ylipäänsä mitään inhimillistä itseään kohtaan? Sellainen ihminenhän pystyy pakottamaan itsensä mihin tahansa — siis myös asioihin, jotka eivät itsensä ihmiseksi kokevilta, itsetunnolla varustetuilta ihmisiltä onnistu, koska he haluavat varjella tuota itseään pahalta. Minulla sama varjelunhalu kohdistuu vain toisiin ihmisiin, itseeni minun on mahdotonta sitä suunnata. #
I never saw a wild thing
Sorry for itself.
A small bird will drop frozen dead from a bough
without ever having felt sorry for itself. #
Alleviivatakseni vielä perimmäistä tarkoitustani: sen, että itsetunnottomuuden ilmentymiä pidetään ainakin meikäläisessä, juutalaiskristillisestä masokismiperinteestä ammentavassa kulttuurissa sosiaalisesti hyväksyttävämpinä kuin sosiopatian ilmentymiä, ei pidä antaa hämätä. Minun mielestäni tällainen kyvyttömyys, nimitettäköön sitä sitten vaikkapa egopatiaksi, on kutakuinkin yhtä vakava psykologinen vamma kuin sosiopatiakin. Egopaattinen ihminen saattaa kyllä menestyä yhteiskunnassa vammastaan huolimatta, jopa terveitä kanssaihmisiään paremminkin, mutta niin saattaa sosiopaattikin. #
Koetanpa reipastua kommentoimaan tätä tekstiä ennen kuin se hautautuu arkistojen hämärään, vaikken pääse lähellekään avauksesi tasoa. Lähestyt ainakin täältä katsoen hyvin varmoin ottein ja briljantisti asiaa, jonka tunnistan tutuksi, omaksenikin ehkä.
Olen huomannut, että minun on usein vaikea tuntea etenkään negatiivisia tunteita muutoin kuin jotenkin ulkoa päin, keksimääni tarinaan eläytyen, itseäni säälien ja holhoten. Tunteeni ja toiveeni* elävät hämmentävää elämää, joka ei tuntuisi kuuluvan minulle vaan kumpuavan jostakin itseäni mahtavammasta ja peljättävämmästä. Vaikka olen usein ilmentänyt pyrkimystä itseriittoisuuteen ja toiminut itsekeskeisesti. en usko koskaan olleeni varsinainen egoisti. Pikemminkin olen ollut, Freudista vapaasti assosioiden, superegoisti ja idisti, palvonut noita kahta herraa yltämättä kuitenkaan koskaan täyteen dionyysiseen hurmokseen tai puhtaaseen apolloniseen kirkkauteen. Mysteeriopeista tuttuun puhtaaseen läsnäoloon vaadittu egosta luopuminen lienee vaikeaa, jos egon paikalla on musta aukko, jokin, jonka haluaisi tuntea mutta jota ei voi, mahdollisesti (näin on helppo viisastella) jostain metafyysisestä syystä, jostain sentapaisesta kuin ettei subjekti voi olla oman tuntemisensa objekti. Sisäiset voimani ovat aina tuntuneet itseäni suuremmilta, ylevämmiltä, todellisemmilta, koska niiden olemassaolo ei näytä riippuvan tahdostani; oma tahtoni taas kelvottomalta, keinotekoiselta, mielettömältä syyltä yhtään mihinkään…
*En esimerkiksi ymmärrä, miten fraasi “kasvaa ulos unelmistaan” voisi tarkoittaa mitään positiivista. Unelmanihan ovat niin suuria, etten ole kelvollinen edes niiden kengännauhoja…
Ja noin virkkova nimittää minun karua rykäisyäni briljantiksi…
Mietin muuten minäkin tuota tämän idean yhteyttä mysteerien minättömyyteen. Se on toisaalta tuntunut minusta aina hyvin läheiseltä (mustaksi aukoksi nimittämäsi kohta muistuttaa näennäisesti minän puuttumista), ja toisaalta taas sen kuvauksissa on aina ollut samalla jotain vierasta (minulle tyystin tuntemattoman minuuden vihollisuus tuota mystistä minättömyyttä tavoiteltaessa). On kuin syntymästään asti sokea yrittäisi tavoitella näkevän kokemusta silmien sulkemisesta.
No, ihailen karua, klassista tyyliä, mutta tavoitan sen itse vain kovalla työllä jos silläkään.
Jos en olisi niin hätääntynyt poissaolostani ja etsisi itseäni jatkuvasti, voisin olla onnellisempi. Sen minkä olen löytänyt, olen löytänyt ikään kuin vahingossa ja toisten avulla. Tähän sisältyy varmasti tärkeä ja toivottavasti rohkaiseva opetus. En sentään ole samanlainen Nowhere Man ja Oskari Olematon kuin alle 30-vuotiaana; tuolloin onnistuin kuluttamaan ja tuudittamaan unhoon aika monta vuotta elämänpelkoisessa, vieraantuneessa tilassa.
Nyt sitten päässäni soi Nowhere Man, mikä on sitäkin ärsyttävämpää, etten osaa sen sanoja kahta riviä enempää.
“Doesn’t have a point of view / knows not where he’s going to / isn’t he a bit like me and you?”
Olen aina pitänyt tuosta kappaleesta, myös sanojensa puolesta. Täällä kirjoitetaan niin tiukkaa asiaa etten osaa enempää sanoa tänään.
Nyt osaan jo viisi riviä.
entäs jos hylätäänkin käsite “psykologinen vamma” ja ajatellaan että kumpikin, niin sosio- kuin egopatiakin ovat vain osa ihmisen persoonallisuutta? normaalia, ei häiriötä.
yhteiskunnat vain ovat niin pirun kangistuneita omiin muinaisiin moraalikäsityksiinsä.. O.o
Minulle tuo rajanveto perustuu puhtaasti matematiikkaan: se mikä on vallallaolevasta poikkeavaa on vammaisuutta. Eli jos olisi yhteiskunta, jossa jokin -paatti olisikin se vallitseva ihmistyyppi, siellä nämä -paatit olisivat normaaleja ja se, mikä meille on normaalia, olisi siellä vammaisuutta. Tämä määritelmäni ei siis tee vammaisista lähtökohtaisesti mitenkään normaaleja huonompia, vaan huonommuus, jos sellaista on, syntyy siitä, että vammaiset eivät tule hyvin toimeen siinä (normaalien täyttämässä) ympäristössä, jossa ovat. Ja kuten sanoin tuossa ylempänä, sitäkään huonommuutta ei ole tähän vammaisuuteen sisäänkirjoitettu, vaan -paatit saattavat pärjätä jopa normaaleja paremmin.
[…] Herkkyys, itsesäälikyvyttömyys […]