Tykkään tästä juuri näin
#1480. Keskiviikko, 31. elokuuta 2005 klo 13.27.00, kirjoittanut Jani. 13
Kuinka monelle on tuolla ulkona käynyt sillä lailla, että joku on sanonut jotain tosi ikävää, mutta vasta kaksikymmentä minuuttia sen tilanteen jälkeen sitä on hoksinut, että “jos olisin sanonut silloin sillä lailla, niin olisipa saanut nenilleen!”? [Tyylin vuoksi melkein pakollinen huutomerkki lainausmerkkien sisällä ja pakollinen kysymysmerkki niiden ulkopuolella? PA? Kielipoliisi?!] #
No, nämä blogit ja muut ei-reaaliaikaiset kommunikointikeinothan ovat justiinsa siitä mainioita, että täällä ei haittaa, vaikka se idea tulee kaksikymmentä minuuttia myöhässä, kun sen voi ihan hyvin esittää silloinkin. #
Tästä syystä minä tykkään tästä hommasta: toisin kuin puhumisessa (jota minä vihaan), minä tiedän, että jos vastapuolella on vähänkään häpyä, niin hän on paneutunut asiansa sanomiseen eikä vain roiskaise, mitä sylki näppäimistölle (öh..?) sattuu tuomaan. Vastaavasti minulla on roimasti aikaa ensinnäkin paneutua kunnolla siihen, mitä tuo vastapuoli oikein yrittää sanoa, ja varsinkin sitten siihen, että mitä sanottavaa minulla on siihen ja kuinka minä voin muotoilla sen mahdollisimman tehokkaasti, vaikuttavasti, hauskasti tai mikä nyt kulloinkin sattuu olemaan tarkoituksenmukaista. #
Täällä sitä sanomisten välissä olevaa hiljaista tilaa (puhuiko joku taannoin joistain täytettävistä rei’istä?) eivät täytä ähkinä, vapiseminen ja punastuminen, joita kehoni täällä näppäimistön takana saattaa hyvinkin tehdä, eikä sitä varsinkaan täytä sillä hetkellä viimeisen sanan saaneen voitontöräyttelyt (“Niin kerta! Siitäs sait! Urpo!”), vaan se, joka on niin varma voitostaan kesken väännön, saakin todennäköisesti seuraavassa käänteessä nenilleen pahemman kerran. #
Blogilla on vielä yksi etu verrattuna netin muihin keskustelua tuottaviin foorumeihin: koska blogi on niitä henkilökohtaisempi, sinne täytyy lähes asiasta tehden tulla jotain kautta voidakseen ruveta ilkeilemään bloginpitäjälle. Esimerkiksi keskustelupalstalla on helppo vaania taustalla sopivan uhrin ilmestymistä ja käydä sitten tämän kimppuun. Mutta blogaajan häiriköinti vaatii jo astetta enemmän uutteruutta. Varsinkin, kun bloginpitäjällä on valta tuhota kommentit, joiden ainut tarkoitus on ilkeily. #
Mutta kyllä blogeillekin omat ilkiönsä löytyy, aivan taatusti. Näistä alimmaisin niljakelaji on ainakin minusta anonyymi drive-by-kommentoija, joka törmää johonkin tekstiin vaikkapa Googlen kautta ja lukematta mitään muuta muodostaa käsityksensä kirjoittajasta ja turauttaa kommenttipaskansa laatikkoon ennen lähtöään toisaalle, käymättä todennäköisesti koskaan sen jälkeen lukemassa aiheuttamiaan reaktioita. Siksi ilmiselvästi tällaisella metodilla tehtyihin kommentteihin vastaaminen on ainakin minusta turhauttavaa, koska vastauksen ainut tarkoitus on osoittaa blogini vakituisille lukijoille, että minä olen lukenut kommentin ja selviytynyt siitä ja korkeintaan sen lisäksi osoittaa tuleville, yhtä ääliöille satunnaisanonyymeille, miten heihin suhtaudutaan. #
Näiden kommenttien poistaminen olisi tässä mielessä ihan ymmärrettävää, ehkä jopa järkevää, mutta koska nekin osaltaan antavat todistusta inhimillisen todellisuuden luonteesta, minä en poista niitäkään. #
Et kai vaan pelkää Kielipoliisia?
;)
Itsekkin pidän kovasti blogi-ominaisuudesta, joka mahdollistaa sanojensa harkinnan ennen niitten julkistamista. Tämä kuitenkin usein aiheuttaa itsekriittista hiljaisuutta tältä osastolta.
Minä en taida edes blogeissa harkita sanomisiani. Useimmiten tulee vain tökittyä näppistä ilman ajatussten häivääkään. Myöhemmin tekesi mieli pyyttä kommentin poistamista.
Mutta se on kyllä hyvä, että ruumiin kieli ei näy. Nytkin posket hehkuu ja kädet värisee. Mutta onneksi sinä Jani et sitä näe.
…tosiaan sen elehdinnän näkymättömyys! Onneksi ei kukaan voi tietää minkälaisia oireita viestintä aiheuttaa minussa. Enkä kerro - olkaaten harhaluulossa, että olen viileä ja harkitsevainen. Hah.
V.: Jaa että oonko mää Blogoslaviasta, pelekäänkömä Kielipolliisia?
Minullakin on kohtuullisen kova itsekriittisyys, mutta sikälikin blogaaminen on siinä auttanut, että koska jo julkaistua voi korjata, teen usein niin, että julkaisen vielä viimeistä tarkistuslukua vailla olevan merkinnän ja alan korjata sitä sitten, kun jo periaatteessa on mahdollista, että joku on nähnyt tekstini, eli minut, hiomattomana. Vähitellen se on auttanut turhan tiukasta itsekriittisyydestä irtipääsemisessä, eli en enää niin paljon pelkää sitä, että tekstit turahtavat ulos välillä vähän hiomattominakin.
S.O.: Itse asiassa se, että omia kommentteja ei toisten blogeista aina voi poistaa (luullakseni ainakin Bloggerissa olevissa blogeissa se poistaminen on mahdollista), on sekin auttanut itsekriittisyyden karsimisessa. Alussa se toki oli tosi iso este, ja sitä harkitsi viimeiseen saakka, että uskaltaako kommentin jättää, ja monet kerrat tuli sitten vain suljettua se kommenttivälilehti ilman kommentin lähettämistä.
Siinäkin oman blogin pitäminen auttoi: jos ei tohtinut kommentoida jotain asiaa, johon kuitenkin tuntui olevan jotain sanottavaa, sen saattoi sanoa omassa blogissaan, koska oma blogi on osa omaa, vierasta blogia turvallisempaa reviiriä.
Mutta lopulta, kun niitä kommentteja oli tullut jätettyä muutamiin paikkoihin ja sitä sai huomata, ettei niiden takia tullut kertaakaan elävältä syödyksi, rohkeus on alkanut kasvaa. Jos omat kommentit voisi aina poistaa jälkikäteen, kun ne kaduttavat, se prosessi olisi varmasti paljon hitaampi.
Mutta hetkinen, minähän olen nyt epäreilussa asemassa teihin nähden, kun minut voi nähdä!
No, onneksi useimmat eleet eivät kuitenkaan kerran minuutissa päivittyvässä kuvassa näy.
Olen täysin samaa mieltä, aina silloin tällöin päähän pälkähtää niin naseva vastakommentti, että harmittaa vietävästi se, että se pälkähtää päähän vasta kun tosiaan on myöhäistä.
Ja kirjoitetun tekstin kanssa kommunikoinnin etuja on todellakin se, että intonaatiot, ruumiinkielet ja välitön reagointi puuttuu, joten sanat saavat itselleen koko sen painon mikä niillä on. Yleensä ainakin, kyllähän niitäkin on jotka rivien väleistä väkisin koittavat lukea.
Mielenkiintoista. Pitäisiköhän minunkin pistää kuvaa blogiini?
Olen samoilla linjoilla blogikommentoinnin viehätyksestä! Sigurattori yritti houkutella nyysseihin, mutta jotenkin ne eivät minua houkuta [mistäs tiedät millaisia ne olisivat, kun et ole edes kokeillut?] Jotenkin kuvittelen, että siellä olisi hektisempi meininki. Kommentteihin voi kirjoitella hissuksiin ja harkiten (vaikka harkinta ei aina omista kommenteistani päälle näy!).
Siitäkin pidän, että on paikka, johon voi tulla tapaamaan juuri tiettyä tuttua. Että kun tulen mummilaan tai menen PA:lle tai piipahdan Kauralla yms, olen valmiiksi sopivassa mielentilassa kyläilemään juuri siinä blogissa.
Kuraattori: Eipä minusta rivien välistä lukeminenkaan kiellettyä ole. Tärkeintä on se, etteivät ajatukset, olivatpa ne sitten suoraan ilmaistuja tai rivien välissä livahtavia, pääse karkuun, vaan niihin voi tarttua kuin pinsetein ja suurennuslasein, mikä on lähes mahdotonta suullisessa keskustelussa jos vastapuoli mennä paahtaa eteenpäin, tai jos oma itsetarkkailu on liian voimakasta.
Äiti: Minusta nyysseihinkin sisältyy liian vahvasti se tarkkailtavana olon tunne, kun kaikki, mitä kirjoitan johonkin ryhmään menee lähes suoraan kaikkien ryhmän lukijoiden nähtäväksi (ja arvosteltavaksi) sen sijaan, että se menisi vain niille, jotka ovat minun juttujani nähtävikseen tilanneet.
Jos taas kommentteja ajatellaan, niin kun blogaaja on bloginsa herra ja johtotähti, niin siihen kommentointiin suhtautumisesta voi tehdä jotain kestäviä johtopäätöksiä muutaman reaktion perusteella. Uutisryhmässä sitä sen sijaan periaatteessa asettuu joka kerta uudestaan alttiiksi joka suunnasta tulevalle ristitulelle eikä mitään kovin pysyviä johtopäätöksiä suhtautumisista kannata tehdä.
Tämä näin muistaakseni yhden tai kaksi viestiä uutisryhmiin joskus lähettäneen huimalla kokemuksella.
mutta vasta kaksikymmentä minuuttia sen tilanteen jälkeen sitä on hoksinut, että “jos olisin sanonut silloin sillä lailla, niin olisipa saanut nenilleen!”
Voi käydä, että vasta seuraavana päivänä hoksaa. Mutta ei välttämättä nenilleen antamisiakaan, [koska yhdyn näihin sanoihisi: toisin kuin puhumisessa (jota minä vihaan)] vaan edes jotain järjellisenkuuloista sanottavaa jos saisi sanottua.
-C-: En oikeastaan ole varma, kumpi on pahempi: jäädä tyystin sanattomaksi, vai sanoa paniikissa jotain, mikä jälkikäteen ajatellen tuntuu ihan typerältä. Oikeastaan luulen, että jälkimmäinen on se pahempi - siksi varmaan niin usein jäänkin sanattomaksi. Mieluummin olen hiljaa ja kärsin siitä siinä tilanteessa, kuin sanon jotain, josta kärsin tilanteen jälkeen, kun sanomani mitättömyys minulle valkenee.
Enpä itsekään osannu tätä soveltaa, kun pahimmin sain ilkeilyä niskaani, mutta ehkä sanallisen puolustautumisen sijaan voisi harjoitella murhanhimoista tuijotusta, tyyliin “jos katse voisi tappaa…” ja “itse olet pelkkää saastaa”…