Tie­dät­te­kö, mikä on minus­ta ihmeel­li­nen elin? Se ei ole aivot. Aivot­han on maa­il­man yksin­ker­tai­sin elin: säh­kö viu­huu pit­kin piu­ho­ja sin­ne tän­ne, ja sen tulok­se­na syn­tyy jän­niä jut­tu­ja blo­giin, has­su­ja nyt­käh­dyk­siä juu­ri ennen nukah­ta­mis­ta ja niil­le, joi­den aivot ovat pie­net, jopa kuvi­tel­mia sii­tä, että kaik­ki nii­den kuvi­tel­mat eivät tapah­du­kaan aivos­sa, vaan osa niis­tä onkin jos­sain vähän säh­kön­si­ni­seen vivah­ta­vas­sa, usva­mai­ses­sa, ihmis­hah­moi­ses­sa pil­ves­sä, joka sijait­see jota­kuin­kin samas­sa koh­das­sa aika-ava­ruut­ta kuin hei­dän kehon­sa aina sii­hen saak­ka, että sii­tä kehos­ta kat­kais­taan vir­ta, jol­loin se siner­tä­vä pil­vi pöläh­tää äkkiä jon­ne­kin ava­ruu­den toi­seen lai­taan mui­den saman­lais­ten pil­vien jouk­koon. #

Ei, ei se ole aivot. Se on keuh­kot. #

Vedä­pä hen­keä, näin: siii­sään… ja uuuuuu­los. Sil­lä lail­la. Nyt kun luit tuon, ja kuvit­te­lit ehkä jopa mie­les­sä­si teh­nee­si­kin, mitä sii­nä käs­ket­tiin, niin huo­maat­ko? Huo­maat­ko, kuin­ka se tapah­tui? Jotain näky­mä­tön­tä, jota on kaik­kial­la ympä­ril­lä­si, siir­tyi juu­ri sisäl­lä­si ole­viin kam­mioi­hin, jos­sa sitä sil­män­rä­päyk­ses­sä pum­pat­tiin kudok­sii­si­si ja veri­suo­nii­si. Eikä sii­nä vie­lä kaik­ki. Samal­la pum­pat­tiin sisuk­sis­ta­si nii­hin kam­mioi­hin jotain tois­ta, yhtä näky­mä­tön­tä ainet­ta, joka sit­ten tul­la tup­sah­ti ulos, put­kea pit­kin, suusi kaut­ta suo­raan naa­ma­si eteen, etkä näe sitä! #

Tämä on aina ollut minus­ta mel­ko ihmeel­lis­tä. Eihän joku syö­mi­nen ole tähän ver­rat­tu­na mitään! Syö­mi­ses­sä­hän suu­hun pan­naan ihan oikeas­ti jota­kin tava­raa, joka sit­ten vai­val­loi­ses­ti ja mas­sii­vis­ten syyl­li­syys­tus­kien kou­ris­sa lous­ku­te­taan murusik­si ja huuh­del­laan alas, ja sit­ten se lojuu siel­lä sisäl­lä päi­vä­kausia, mikä on ihan ymmär­ret­tä­vä aika muut­taa jotain näky­vää näky­mät­tö­mäk­si, kuten läm­mök­si ja liik­ku­mis­voi­mak­si. #

Mut­ta ilma ja hen­git­tä­mi­nen! Ihan näky­mä­tön­tä jut­tua, sil­män­rä­päyk­sel­lis­tä kaa­su­jen­vaih­toa ihmi­sen sisäs­sä! #

Ehkä sik­si minus­ta tukeh­tu­mi­nen on aika kam­mot­ta­vaa. Olen jon­kun ker­ran pudon­nut seläl­le­ni niin, että olen jou­tu­nut hauk­ko­maan hen­keä lytis­ty­neil­lä keuh­koil­la, eikä se ollut yhtään muka­vaa. Onnek­se­ni en kos­kaan näe tukeh­tu­mi­su­nia. Tun­nen hir­vit­tä­vää sää­liä ast­maa­tik­ko­ja koh­taan, kos­ka mikään ei ole minus­ta yhtä ahdis­ta­vaa kuin hen­ge­nah­dis­tus, vaik­ka se joh­tui­si vain mität­tö­mäs­tä ja vaa­rat­to­mas­ta fluns­san­poi­ka­ses­ta. Oli­si karua jos ei voi­si hen­git­tää! #