Twist in my sobriety
#18690. Keskiviikko, 1. kesäkuuta 2011 klo 16.41.25, kirjoittanut Jani. 0
Sain tänään psykologilla hyvin käytännön tuntumaa siihen, kuinka kognitiivinen psykoterapia parhaimmillaan toimii. Ahdistuksenaiheeseen keskustelun kautta syventymisen kautta löytyi ajatusvinouma, jonka oikaisu johti ahdistuksen lievittymiseen. #
Ahdistusta aiheutti eilisiltana tämänpäiväinen ryhmätyötapaaminen (käyttäytymisekologian tiimoilta). En ole yhtään motivoitunut sen tekemiseen, ja niinpä minun pitäisi pakottaa itseni, ja juuri niin tekemällä poltin itseni aikoinaan loppuun. Koin eilen hyvin elävinä niitä samoja tuntoja joita tunsin silloin, takaumia. En keksinyt mitään muuta helpotusta kuin vanhat tutut mielestäkarkotusyritykset. Kaikeksi onneksi tapaaminen psykologin kanssa oli sekin juuri tänään, joten tähän asiaan päästiin tuoreeltaan käsiksi. #
Psykologi hahmotteli mielenliikkeistäni ajatus-tunne-käyttäytyminen-ketjun. Siihen jäi aluksi se hämäräperäinen musta aukko tämänpäiväisen tekemisen ajattelusta seuraavan epämääräisen pahan olon kohdalle. Siinä asiasta keskustellessamme alkoi sitten hahmottua joitain tekijöitä, jotka sen pahan olon taustalla vaikuttavat. Abstrahoituna puhtaimmilleen kuvio voisi mennä näin: #
Lupaudun tekemään jotain, mitä en oikeasti haluaisikaan, jolloin minun on joko pakotettava itseni siihen tai sitten kohdattava tekemättömyydestä seuraava epäonnistumisen tunne. #
Tämän kaiken taustalla häärää tietysti vaativuuteni, joka saa minut pelkäämään tuota epäonnistumista yli kaiken. Pakottautumisen hintakin on kuitenkin liian raskas, jollei siihen ole muuta syytä kuin oman yliminän vaatimusten täyttäminen. Jotta kestäisin ponnisteluista minulle koituvaa rasitusta, minulla pitäisi olla ponnistelujen tuolla puolen jokin aidosti tahtomani asia, joka tekisi ponnisteluista kannattavaa. Analogisesti minun pitäisi tietää, että hammaslääkärin penkkiin istuminen ja hoidosta minulle mahdollisesti aiheutuvan kivun sietäminen kannattaa. Siihenkin on vaikea motivoitua, jos en usko hoidosta olevan minulle hyötyä, ja istun penkissä vain, koska yliminäni edellyttää, että hammaslääkärissä on silloin tällöin käytävä. #
Tähän saakka tämä on kuitenkin vielä ihan sitä vanhaa tuttua juttua. Pääsin eteenpäin, kun psykologi muistutti minua siitä, että todelliset tavoitteeni tämän kurssinkin suhteen ovat jotain aivan muuta kuin mitä ihmisillä opiskeluun tavanomaisesti liittyy: minun kohdallani onnistumiseksi pitää laskea se, että menen paikalle tapaamisiin ja osallistun kaikkeen tähän kuuluvaan sosiaaliseen toimintaan. Lisäksi huomasin, että itse asiassa se, jos siinä sivussa tulenkin epäonnistuneeksi jonkin opiskeluun kuuluvan tehtävän suorittamisessa, on sekin itse asiassa onnistuminen todellisten tavoitteitteni kannalta, sillä mokaamisen harjoitteluhan on nimenomaan ollut yksi jälkimmäisistä. #
Varsinaisia epäonnistumisia, tai armollisemmin tulkittuna lykkäytyneitä onnistumisia tässä harjoittelutilanteessani olisivat se, etten menisi johonkin tilanteeseen, ja se, että suoriutuisin pedagogistavoitteisista tehtävistä niin kuin joskus ennen, tuosta vain, loistavasti, ilman tarvetta tällaisillekin pohdinnoille. #
Ajatusvirheeni oli siis siinä, että harhauduin tavoitteitteni suhteen mielikuvapoluille, joissa olin täysikuntoinen opiskelija. Kun hahmotin asemani taas alkuperäisenä sosiaalisten taitojen ja mokailun harjoittelijana, jollaisena tuolle kurssille lähdin, en enää koekaan sen pedagogistavoitteelliseen suorittamiseen pakollisena kuuluvaa tehtävää niin ahdistavana. #
Haasteet eivät kuitenkaan tähän lopu: tuo pitäisi vielä pystyä muistamaan ja palauttamaan tarvittaessa sisäistettynä mieleen. Lisäksi minun pitäisi kyetä löytämään se itse uusissa vastaavissa tilanteissa. #
Sitä, kuinka sitten voisin samanlaisessa tilanteessa selviytyä, jos joskus lakkaisin harjoittelemasta näitä alkeistaitoja ja alkaisin oikeasti tehdä jotain, psykologi kielsi murehtimasta tässä vaiheessa. #