Olen täs­sä vii­kon sisäl­lä nos­tel­lut pai­no­ja jo kol­mes­ti, hur­raa! Moti­vaa­tio on kyl­lä aina ennen alkuun pää­syä vie­lä­kin kiven alla, mut­ta sen­tään ei ole tähän men­nes­sä iske­nyt kes­ken kai­ken se väsy­mys­ma­sen­nus, jon­ka takia tuo hom­ma on aina syk­syi­sin lopul­ta pak­ko pan­na hyl­lyl­le. #

Mis­tään ei huo­maa kun­non rapis­tu­mis­ta yhtä sel­väs­ti kuin syke­mit­ta­rin luke­mis­ta. Vii­mek­si syk­syl­lä oli aina työn ja tus­kan taka­na saa­da syke ensin kun­nol­la ylös (140-150 lpm:n haa­ruk­kaan), ja sen jäl­keen ei kovin pit­käk­si aikaa saa­nut pysäh­tyä hen­gäh­tä­mään ettei se oli­si heti taas romah­ta­nut siel­tä alle ras­van­polt­toa­lu­een ala­ra­jan (115 lpm). Nyt se hui­te­lee jo alku­läm­mit­te­lyn jäl­jil­tä 170 lpm:n kiep­peil­lä, kovim­mil­laan 180:issä, eikä juu­ri­kaan las­ke edes ras­van­polt­toa­lu­een ylä­ra­jak­si aset­ta­ma­ni 143 lpm:n alle. #

Toi­saal­ta se tuo rapis­tu­nut kun­to mer­kit­see sit­ten kyl­lä myös sitä, että saan taas naut­tia sii­tä endor­fii­ni­tul­vas­ta, joka kun­non rääk­kiä näin alku­vai­hees­sa aina seu­raa. Myö­hem­mäs­sä vai­hees­sa, kun olen kuta­kuin­kin jat­ku­vas­ti vaa­ti­mat­to­man kas­vu­po­ten­ti­aa­li­ni mak­si­mis­sa, tämä kehon oma pal­kit­se­mis­ke­mi­kaa­li­ne­ri­tys jää sii­tä aut­ta­mat­to­mas­ti jäl­keen. Sil­loin ei enää juu­ri mikään tur­val­li­nen mää­rä reh­ki­mis­tä enää tuo­ta kipua eikä näin ollen tätä hyvää oloa­kaan. #