Näen sään­nöl­li­ses­ti, ja näin tal­ven lähes­tyes­sä yhä sään­nöl­li­sem­min, unia pai­kois­ta ja ihmi­sis­tä, kau­an sit­ten men­neis­tä. #

Ja valos­ta. Sii­tä irvok­kaan kirk­kaas­ta valos­ta joka ei läm­mi­tä, ja joka pais­taa ylim­män ker­rok­sen ker­ros­ta­loa­sun­toon ikku­nois­ta, joi­den eteen ei ole ver­hoa. Huo­nee­seen, joka on val­koi­nen ja mel­kein tyh­jä, johon vas­ta ollaan tuo­mas­sa huo­ne­ka­lu­ja tai jos­ta ne on jo mel­kein kaik­ki vie­ty pois. #

Pie­nis­tä kuol­leis­ta kodeis­ta, joil­la ei ollut elä­mi­sen mah­dol­li­suuk­sia. #

Ja kuin­ka tämä kaik­ki kos­ket­taa vain minua. #