Täs­sä vap­paa­päi­vän kyn­nyk­sel­lä, salin jäl­keen on aina paras mie­li. Huo­men­na käyn kyl­lä psy­ko­lo­gil­la, mut­ta muu­ta ohjel­maa ei ole, pait­si joka­kes­ki­viik­koi­set rutii­nit koto­na (serk­ku­ty­tön puhe­lu, var­muus­ko­pioin­ti yms. jutut koneel­la ja illal­la broi­le­rin­koi­pia). Ja on Jek­kua­kin! #

Koti­teh­tä­vä­nä on ollut omien oikeuk­sien luet­te­lo, jos­ta piti poi­mia 1-5. Luet­te­lo alkaa näin: #

1. Minul­la on oikeus pyy­tää haluamaani.
2. Minul­la on oikeus vas­ta­ta kiel­tä­väs­ti pyyn­töi­hin ja vaa­ti­muk­siin, joi­ta en voi täyttää.
3. Minul­la on oikeus ilmais­ta kaik­kia — sekä myön­tei­siä että kiel­tei­siä — tunteitani.
4. Minul­la on oikeus muut­taa mieleni.
5. Minul­la on oikeus teh­dä vir­hei­tä ja olla epätäydellinen.

Tähän men­nes­sä vai­kut­ti aika hei­kol­ta, pel­kä­sin etten saa poi­mit­tua lis­tal­ta yhtään mitään. Lopul­ta sain kui­ten­kin 25:stä koh­das­ta puris­tet­tua irti kol­me oikeut­ta, jot­ka koen minul­le­kin kuu­lu­van: “oikeus toi­mia omien arvo­je­ni ja moraa­li­kä­si­tys­te­ni mukaan”, “oikeus olla selit­te­le­mät­tä tai puo­lus­te­le­mat­ta käy­tös­tä­ni” sekä “oikeus kai­va­ta omaa tilaa ja aikaa”. #

Se, ettei ihmi­nen usko ole­van­sa oikeu­tet­tu pyy­tä­mään mitään, kiel­täy­ty­mään mis­tään tai mm. ole­maan oma itsen­sä, pal­jas­taa arki­sen itse­tun­toa­jat­te­lun heik­kou­det. Voi­si äkki­sel­tään aja­tel­la, että ihmi­nen, joka ei usko omiin oikeuk­siin­sa, kär­sii huo­nos­ta itse­tun­nos­ta (“olen huo­no, joten en ansait­se oikeut­ta sii­hen­ja­sii­hen”). Yhtä hyvin asian voi kui­ten­kin näh­dä päin­vas­tai­sel­la taval­la: ihmi­nen, joka uskoo ole­van­sa mui­ta rat­kai­se­vas­ti parem­pi, voi uskoa tule­van­sa toi­meen ilman oikeuk­sia joi­ta muut, taval­li­set kuo­le­vai­set tar­vit­se­vat. Hän voi jopa uskoa, ettei­vät nämä oikeu­det hänel­le hänen muul­la tavoin etuoi­keu­te­tun ase­man­sa (eli parem­muu­ten­sa) takia edes kuu­lu (“olen niin vah­va, että minul­la on aina varaa sysä­tä omat tar­pee­ni syr­jään toi­sen takia”). #

Jäl­kim­mäis­tä voi ehkä hah­mot­taa lap­sen ja hänen van­hem­pan­sa kaut­ta: van­hem­pi kokee ole­van­sa las­ta vah­vem­pi, eikä sik­si (ter­vees­sä suh­tees­sa, näin väit­täi­sin) koe ole­van­sa oikeu­tet­tu saman­lai­seen tun­ne-elä­män tur­vaa­mi­seen kuin min­kä itse tar­jo­aa lap­sel­le. Täl­löin kyse on kui­ten­kin raja­tus­ta ja tiet­tyä hyö­dyl­lis­tä tar­koi­tus­ta hyvin pal­ve­le­vas­ta omien oikeuk­sien rajoit­ta­mi­ses­ta. Ihmi­nen, joka ei usko omiin tun­ne-elä­mään­sä suo­je­le­viin oikeuk­siin­sa suh­tees­sa keneen­kään, mis­sään tilan­tees­sa, on mutant­ti, jon­ka äärim­mäi­nen poik­kea­vuus ei pal­ve­le hän­tä itse­ään kuin äärim­mäi­sis­sä poik­keus­o­lo­suh­teis­sa. #