Inho
#8636. Keskiviikko, 17. kesäkuuta 2009 klo 14.39.26, kirjoittanut Jani. 2
Luen Sartren Inhoa. En ole vielä kovinkaan pitkällä, mutta luulen poimineeni siitä jo jotain, mitä en eksistentialismissa tätä ennen ole nähnyt. #
Eksistentialismin lähtökohta, olemassaolon korostaminen, on minusta tuntunut aina jotenkin hämärältä. Luulen saaneeni siihen nyt hiukan valaistusta kappaleesta, jossa päähenkilö korostaa oman todellisen olemassaolonsa eroa suhteessa kertomuksiin siitä. #
“Tapahtumien kulkua ei koeta tapahtumisena silloin, kun se eletään. Kulissit vaihtuvat, ihmisiä tulee ja menee, siinä kaikki. Millään ei ole alkua. Päivät liittyvät toisiinsa täysin saumattomasti, ne ovat loputonta, monotonista yhteenlaskua. […] Sellaista eläminen on. Mutta kun elämästä aletaan kertoa, muuttuu kaikki. Muutosta ei vain kukaan huomaa; onhan se mitä kerrotaan kertojan mielestä totta. Kunpa olisikin! Tapahtumilla on oma merkityssisältönsä, joka kertoessamme muuttuu kokonaan toiseksi.” #
Jean-Paul Sartre: Inho (suom. Juha Mannerkorpi) #
Tämän valossa eksistentialistista olemassaoloa voi nähdäkseni hahmottaa nimenomaan sen kautta, mitä se ei ole: se ei ole sellainen alusta loppuun johdonmukaisesti etenevä kertomus tai kertomusten sarja, jollaisena se yleensä esitetään. Olemassaolo — eksistenssi — on se likainen, muodoton, raskas ja ennen kaikkea jatkuva jokin, jonka jokainen meistä oikeasti ja välittömimmin kokee eläessään. #
Täytynee vielä alleviivata, että kyse ei ole vain tositapahtumista kertomisen ja keksittyjen kertomusten välisestä erosta, vaan vielä jostain tositapahtumistakin kertomisen, kertomisen sinänsä tuolle puolen ulottuvasta. Ero olemassaolon kokemuksen ja siitä kudottujen kertomusten — kenties aidosti eksistentialistiset kertomukset poislukien — välillä on vähän kuin ero tosielämän ja tosi-tv:n välillä: toinen vain uskottelee olevansa totta, toinen on sitä aidosti. #
En nyt sitten tiedä, että olenko käsittänyt tuota oikein, tai vaikka olisinkin, että onko sen merkitys koko filosofian kannalta sellainen kuin minkä minä sille nyt annan. Mutta jos se on sitä, niin ihmettelen, että miksei sitäkään sanota suoraan silloin kun eksistentialismista puhutaan. Ainakin minulle olemassaolokokemuksen poikkeaminen kaikesta siitä kerrotusta on jo kauan ollut niin itsestäänselvyys, etten ole toisaalta tiedostanut sen merkitystä, enkä toisaalta osannut myöskään ajatella, että joku saattaisi kokea (tai pikemminkin luulla kokevansa) toisin. #
Luulen myös, että voi olla vaarallisen helppoa kuvitella tuon subjektiivisen kokemuksen likainen muodottomuus pelkästään omalle kohdalle sattuneeksi, ja ajatella sen takia (tai siten), että “minä olen huonompi kuin muut”. En minäkään sille erehdykselle immuuni ole, mutta toisaalta luulen kyllä, että on ihmisiä, jotka kärsivät siitä paljon pahemmin kuin minä: että kaikki, mitä minun subjektini koskettaa, muuttuu samalla tavalla likaiseksi vain siksi, että minun subjektini koskettaa sitä, vaikka tosiasiassa kyse onkin juuri tuosta eksistentialistisesta olemassaolon kokemuksesta, joka on kaikille kaikkialla koko ajan yhteinen. #
Vai onko? #
Onko ihmisiä, joiden kokemus olemassaolosta ei ole tällainen? Siis ihmisiä, jotka kokevat elämästään kertomiensa tarinoiden kuvaavan sen sisältöä autenttisesti? “Eilisaamuna huomasin, ettei jääkaapissani ollut enää maitoa, joten päätin käydä kaupassa. Menin kauppaan ja ostin sieltä maitoa. Kassajonossa poimin mukaani vielä iltapäivälehden. Tulin kotiin ja keitin kahvit.” #